Joo, okei. Edellinen kirjoitus helmikuussa, sitä edellinen melkein vuosi sitten. Hyvinpä olen blogistani huolen pitänyt. En tiedä, onko kynnys kirjoittamiseen kasvanut, jonkinlaista diagnosoimatonta masennusta ollut ilmassa vai mitä; tekosyitä voisi keksiä sadoittain. Kokeillaan kattaa liki puolivuotinen blogihiljaisuus yksinkertaisella statuspostauksella. Eli sitten helmikuun, minä olen…
Huhut blogini kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja! Mikäs muu minut aktivoittaa kuin uusin CMX-albumi, jonka yhtä lisäarvostelua Internet suorastaan huutaa.
”Kun et keksi mitään kirjoitettavaa, kirjoita CMX:stä”, sanoi joku viisas joskus. Tai itse asiassa se taisi olla sisäinen ääneni noin viisi minuuttia sitten. Jostain syystä kerran vuoteen tulee Mieleen tehdä jokin tyhmä Cloacus Maximus -sidonnainen, täysin subjektiivinen lista. Olisiko tarve tällä kertaa kummunnut siitä, että auton mankan SD-muistikortilta ei löydy noin viidenkymmenen artistin joukosta koskaan mitään muuta takuukuunneltavaa kuin tämän yhden pumpun tuotanto. Viime aikoina on tullut ajettua paljon, joten mikäpä siellä muukaan on soinut.
Yksi YouTuben parhaista livevedoista: David Gilmour vuonna 2006 Gdanskissa. Vaikka Pink Floydin alkupään tuotanto yleensä onkin arvostetumpaa kuin uudempi, silti minun kirjoissani High Hopes on pumpun kovin yksittäinen kappale (okei, Echoes on myös tajunnan räjäyttävä). Loistava esitys, mainio kuvanlaatu ja ennen kaikkea erinomainen miksaus joka houkuttelee vääntämään volyymin kaakkoon. Ja jestas tuota kohdassa 5:13 alkavaa lap steel -sooloa.
En ole mikään kova elokuvissa kävijä, joten tuppaan nauttimaan leffa-annokseni kotiteatterin äärellä Blu-ray -formaatissa. Plussaa on mukavuus (ei häiritseviä kanssakatsojia tai jännitystä selviääkö elokuvan loppuun asti ilman että vessahätä iskee), miinuksena se, että olen näissä elokuva-asioissa noin puoli vuotta aitoja cinefiilejä jäljessä. Nyt viimeisen kuukauden aikana on kuitenkin postilaatikkooni kolahtanut kolme viime vuoden lopulla teatteriensi-iltansa saanutta scifi-leffaa, joista koen saavani aikaiseksi asiantynkää. Kaikkihan nämä ovat jo aikoja sitten nähneet, mutta so what. Sen enempää en ala alla olevaa spoileritekstein peittelemään, todettakoon vain, että kannattaa katsoa elokuvat ennen varsinaisen tarinan lukemista.
…
…eräs ensimmäisistä kohteistani olisi Lontoo, 10. helmikuuta vuonna 1977. Tuolloin nimittäin olisi mahdollisuus nähdä livenä huippuvireinen Jethro Tull siinä kaikkein legendaarisimmassa kokoonpanossaan.
Olisitko vielä hetki sitten voinut kuvitella, että mehunpuristin saa sinut raivostumaan? Antakaa minun esitellä Juicero, maailmanhistorian paskin kuluttajalaite. Etkö usko? Katso video alta.
Joskus kelmeällä 80-luvulla TV:n jommalta kummalta kanavalta tuli aina silloin tällöin täyteohjelmana joltain italialaiselta lastenmusiikkifestivaalilta taltioituja pätkiä, jossa lapsikuorot lauloivat (kiljuivat) saapasmaalaisia lastenlauluja, ja heitä konduktöi kuoron edessä koomisen totisena heiluva aikuinen. Yleisönä oli lapsia, jotka hämmentävästi taputtivat aina kesken kappaleen. Ohjelman nimi taisi olla ”Lapset laulavat lapsille”, ja kuoron kiljunta ja yleisön laulun päälle läpsyttäminen ärsyttivät minua niin paljon, että aloin aktiivisesti vihaamaan ohjelmaa.
Onneksi tämän kerran mitenkään johdantoon liittymättömissä musiikkivideolinkeissä sukupolvi Z (vai onko se jo Å?) osoittaa paremmuutensa, kun jenkkiläisen Aaron O’Keefen johtaman musiikkiakatemian kasvatit esittävät ihan oikeaa, kunnon rokkia. Aikuisenkin makuun.
Jos olette miettineet, missä kohdassa kulkee raja nörttiyden ja sellaisen supernörttiyden välillä, joka on niin metatodellista että normaalinörtit ovat oikeutettuja tekemään pilkkaa übernörttiydestäsi, tässä yksi esimerkki.
Vuoden lyhimmän päivän lähestyessä tunnelmaan sopii matalatempoinen, synkänkomea folkmusiikki. Sarjassamme paras yhtye josta et ole koskaan kuullutkaan (tai sitten olet laillani jo aiemmin löytänyt vuonna 2013 julkaistun mahtavan Saivo-levyn) esiteltäköön tällä kertaa Tenhi. Suosittelen vahvasti kerrassaan massiiviseen (soittoaika 3 tuntia ja rapiat) Folk Aesthetic -kokoelmaan tutustumista. Sieltä löytyy muun muassa seuraava mestariteos, jossa liu’utaan tuudittavan melodian mukana hallaisiin vesiin…
Lähes koko Folk Aesthetic on kuultavissa tämän YouTube-soittolistan kautta.