Loppuvuoden kova Scifi-kolmikko

Loppuvuoden kova Scifi-kolmikko

En ole mikään kova elokuvissa kävijä, joten tuppaan nauttimaan leffa-annokseni kotiteatterin äärellä Blu-ray -formaatissa. Plussaa on mukavuus (ei häiritseviä kanssakatsojia tai jännitystä selviääkö elokuvan loppuun asti ilman että vessahätä iskee), miinuksena se, että olen näissä elokuva-asioissa noin puoli vuotta aitoja cinefiilejä jäljessä. Nyt viimeisen kuukauden aikana on kuitenkin postilaatikkooni kolahtanut kolme viime vuoden lopulla teatteriensi-iltansa saanutta scifi-leffaa, joista koen saavani aikaiseksi asiantynkää. Kaikkihan nämä ovat jo aikoja sitten nähneet, mutta so what. Sen enempää en ala alla olevaa spoileritekstein peittelemään, todettakoon vain, että kannattaa katsoa elokuvat ennen varsinaisen tarinan lukemista.

Arrival

Arrivalin alussa eri puolille Maapalloa ilmestyy joukko avaruusaluksia, jotka tyytyvät leijumaan paikallaan fysiikan lakeja uhmaten. Ensimmäistä kontaktia ja yhteistä kieltä avaruuden muukalaisen kanssa värvätään muiden muassa Amy Adamsin esittämä kielitieteilijä Louise Banks. Siinä missä Banksin ryhmä uskoo rauhanomaisen lähestymisen kantavan hedelmää, osa valtionjohtajista on eri mieltä. Tohtori Banks joutuu kamppailemaan kelloa vastaan kehittäessään yhteistä kommunikaatiometodia muukalaisten kanssa.

Minulle viime vuoden odotetuin leffa oli Arrival, sen perusteella mitä siitä ennakkoon olin lukenut. Juonesta ja trailerista muodostuivat vahvat Contact-väreet. Huolimatta siitä, että moderni historiankirjoitus tuntuu pitävän Contactia suunnilleen höyryävänä kasana sitä itseään (paljolti kiitos South Parkin), minulla se mahtuu kaikkien aikojen elokuvat top 3-listalle. Kountteroin Contactin dissaajat seitsmällä sanalla: Carl Sagan (based on the novel by).

Arrivalilla ja Contactilla on loppujen lopuksi paljonkin yhteistä, muun muassa se, että molemmissa on pääosassa sekä ruudulla että siviilissä älykkään maineessa oleva naisnäyttelijä. Contactissa Jodie Foster oli erinomainen, eikä nyt Arrivalissa Amy Adams pistä pekkaa pahemmaksi. Adams onnistuu roolissaan yhdistämään älyn ja tunneälyn, joista jälkimmäinen on se tekijä, mikä lopulta nostaa Arrivalin perus-scifi-leffan yläpuolelle. Elokuvan epätavallisesta kerronnasta tulee ajoittain mieleen jopa Jonathan Nolanin tuotanto, ja niistä varsinkin Memento ja Inception. Elokuvan rullatessa viimeiselle kolmannekselle katsoja huomaa itsekin ratkovansa jonkinlaista koodeksia, kun aivot yrittävät asetella pitkin leffaa ripoteltuja vihjepalasia kohdalleen. Kun palaset viimein yhden satelliittipuhelun ansiosta loksahtavat kohdalleen, juonen ”woah”-faktori tuplaantuu ja herättää välittömästi halun uudelleenkatsomiseen.

Näyttelijätyöskentely on kauttaaltaan laadukasta. Amy Adams ja vastanäyttelijänsä Jeremy Renner ovat molemmat sympaattisia ja sopivan vähäeleisiä pysyäkseen hyvällä tavalla taviksina läpi leffan. Forest Whitaker ei petä koskaan, nytkin mies tuo roolissaan tiukkana mutta ymmärtäväisenä upseerina inhimillisyyttä ja preesensiä muuten kylmän konemaisesti kuvattuun armeijan henkilöstöön. Tarinan suhteen miinusta voisi antaa niin kovin perinteisestä ”paha armeija, pettävä CIA ja aggressiivinen itäblokki”-asetelmasta joka on Jenkkileffoissa nähty sen tuhat ja yksi kertaa.

Efekteistä sen verran että visuaaleissa ollaan tehty todella rohkeita valintoja, ja voin vain kuvitella, miltä ne ovat näyttäneet parikymmenmetriseltä leffateatterin ruudulta. Muukalaisten avaruusalusten design on minimalistisessa yksinkertaisuudessaan suorastaan pysäyttävä, visuaaliset koukerot, jotka muodostavat kielen, ovat konseptina uusi ja piristävä. Myös muukalaisten design poikkeaa valtavirrasta.

Vielä erikseen täytyy mainita elokuvan äänisuunnittelu. Olin tippua penkiltä kun useassa kohtauksessa subwooferini sai pöydällä olevat tavarat tärähtelemään (okei, kyse oli resonanssista mutta kyllä ääniraidalta volyymiä ja tukevuutta löytyy).

Arrival kuuluu ehdottomasti 2010-luvun parhaisiin scifielokuviin ja sijoittuu omalla listallani ihan sinne Interstellarin tuntumaan listan kärkipäähän. Jos on säästynyt spoilereilta, lopun juonenkäänteet varmasti saavat alaleuan aukeamaan hämmennyksestä. Ajattelevan ihmisen scifiä ei ole koskaan liikaa.


Star Wars: Rogue One

Imperiumi on saamassa valmiiksi kauan tekeillä olleen superaseensa, Kuolontähden. Viimeistelyä varten projektiin tarvitaan kuitenkin insinöörineroa Galen Ersoa, joka jo kerran irtisanoutui prosessista. Tällä kertaa hänelle ei anneta vaihtoehtoja, mikä jättää hänen tyttärensä Jynin selviämään omillaan. Vuosia myöhemmin Jyn ajautuu tekemisiin Kapinaliiton kanssa, ja häntä tarvitaan estämään isänsä projektin valmistuminen.

Puolentoista vuoden takainen The Force Awakens oli minulle enemmän tai vähemmän pettymys. Jotkut pystyivät ottamaan Episode IV:ää kloonaavan juonen pastissina alkuperäiselle leffalle, mutta minulle jäi vain maku siitä, että kaikki oli liian laskelmoitua ja varman päälle tehtyä. Alkaen roolijaosta loppuen siihen, että alkuperäinen kaarti oli värvätty nostattamaan hypeä. Force Awakens ei juurikaan saanut Star Wars-kuumettani nostatettua, ja Rogue Onenkin tilasin vähän siinä mielentilassa, että ”katsotaanpa nyt”. Uutta Toivoa ™ herättivät tosin positiivisiltä kuulostaneet arvostelut.

Ja voi pojat sentään, miten iloinen olen että Rogue Onen tilasin. Jo RO:n lähtökohta auttaa esivanhempien kahleista murtautumisessa: kaikessa markkinoinnissa on korostettu kyseessä olevan erillinen, pääjatkumosta irrallinen tarina. Tämä status on selvästi antanut työryhmälle vapaammat kädet kokeilla ja toteuttaa visioita, joista niiden luoja George Lucaskin on tällä kertaa ymmärtänyt pysyä tarpeeksi kaukana. Lopputulos on paras Star Wars-leffa sitten Imperiumin vastaiskun, ja sisältää yksinään enemmän munaa kuin prequelit + Force Awakens yhteensä.

Rogue One on synkkä leffa. Imperiumi on nousemassa mahtinsa huipulle ja Kapinaliitto vasta muodostumassa todelliseksi uhkaksi. Jedejä ei ole ja kyseessä olisikin ensimmäinen SW-leffa

Sisältää spoilereita! Näytä spoilerit
Poissaolollaan loistavat myöskin kaikenlaiset teddykarhun tai muulla tavoilla hassut avaruusolennot. Pakollisen droidinkin virkaa hoitaa sarkastinen, pelottavan oloinen aiemmin aivopesty Imperiumin sotilasrobotti, jonka roolissa Fireflystä tuttu Alan Tudyk tekee kerrassaan mestarillisen suorituksen. Teemana on vahvasti terrorismi, jota harjoittavat ”hyvät tyypit”, tai pikemminkin Kapinaliitosta irronnut solu (jonka pääjehuna häärää — yllätys yllätys – Forest Whitaker, jälleen erinomaisena).

Nostalgiakorttia Rogue One pelaa tyylikkäästi. Ensi kerran sitten vuoden 1977 palataan Kapinaliiton tukikohtaan Yavinin kuussa, ja kaikki näyttää samalta kuin Episode IV:ssä. Ja kun sanon samalta, niin tarkoitan sitä; tietokoneruudut, puvustus ja jopa kapinaliiton pilottien tyylipuhtaat 70-lukulaiset kalapuikkoviikset on mallinnettu suoraan New Hopen kuvastosta. Kuolontähden käytävillä vilistävät hiirirobotit partioivien Stormtrooper-ryhmien kannoilla. Jopa muutamaan Episodi IV:n hahmoon törmätään (kirjaimellisesti).

Kokonaan vanhan visuaalisen kuvaston kopiointiin ei onneksi tyydytä, vaan leffan viimeinen näytös sijoittuu huikeasti trooppiselle saarelle, jossa palmuja pääsevät kaatamaan AT-AT:t ja toisaalta X- ja Y-Wingit. Loppukohtauksen avaruustaistelu näyttää miten nykyteknologiaa pitää käyttää alusmäärän sekä tyhjiössä samaan aikaan olevien ammusten määrän suhteen. Lucasartsin X-Wingin ja TIE Fighterin nuoruudessa läpi tahkonneelle Kapinaliiton frieatit, Corelliaaniristeilijät sekä imperiumi Star Destroyerit ja sukkulat nostavat entisestään nostalgiakyyneltä silmiin suihkiessaan toisiaan HD-tarkkuudella ja 5.1-äänillä.

Juontakin kannattaa hieman mainostaa, koska se paikkaa oleellisella tavalla yhteen muutamia EPIV:ssä avoimeksi jääneitä kysymyksiä. Nyt esimerkiksi saamme ihan oikean selityksen sille, miksi reaktoriytimeen oli vedetty protonitorpedon mentävä jäähdytysaukko. Vaikka periaatteessa tarinan lopetus tiedetään EPIV:n perusteella, se ei heikennä sen impaktia lainkaan. On päin vastoin virkistävää todistaa Star Wars-leffaa, jossa

Sisältää spoilereita! Näytä spoilerit

Vielä otetaan esille näyttelijätyöskentely. Felicity Jones pääosassa Jyn Ersona on ihan OK, mutta ei tule jäämään historiankirjoihin. Rogue Onen kaartista kovimman vaikutuksen tekevät Aasianavut Jiang Wen ja Donnie Yen. Varsinkin viimeksi mainittu, Chirrut Îmwenä, Voimaa palvovana munkkina on konseptiltaankin mielenkiintoinen hahmo. Lisäksi kaverin karisma kannattelee pitkälti myös muuta porukkaa.

Paljon ennakkoporua aiheutti

Sisältää spoilereita! Näytä spoilerit

Force Awakens palauttaa uskoa siihen, että Star Warsin ympärille voidaan rakentaa ihan aikuisten uskottavia tarinoitakin. Ainakin tämä sai minut odottamaan seuraavaa väliepisodia selvästi enemmän kuin varsinaista pääjatkumo-episodi 8:a.


Passengers

Avaruusalus Avalon kuljettaa 5000 uudisasukasta sekä vajaata 300 miehistön jäsentä kohti Homestead 2:ta, uutta, vehreämpää maankaltaista planeettaa kohti. 120 vuoden mittaisella matkalla tapahtuu kuitenkin häiriö ja yksi matkustajista herää, kun jäljellä on vielä 90 vuotta kohteeseen. Ainoana ihmisenä hereillä valtavalla avaruusaluksella Jim Preston joutuu tekemään vakavia valintoja selvitäkseen järjissään.

Passengersin premissi osuu suoraan minun makuhermooni. Minua ovat aina kiehtoneet tähtien väliset etäisyydet sekä niiden taittamiseen liittyvät komplikaatiot, kuten aikadilataatio ja kryouni. Lähtökohta, jossa matkustaja herää kesken matkan, jota on jäljellä vielä ihmiselämän verran, on pelottava ja yllättävän harvoin elokuvissa käytetty. Liekö ensimmäinen kerta, kun elokuva käynnistyy tämän kaltaisesta tilanteesta (okei, Alien, mutta silti se on eri juttu joskin aloitukseltaan yhtä lailla pelottava).

Chris Pratt on useaan otteeseen todistanut olevansa erinomainen valinta sympaattisen jokamiehen rooliin. Se, mikä minut vakuutti, on miten Pratt onnistui myymään myös vakavamman puolen roolistaan: vähitellen hiipivän hulluuden ja epätoivon, joka syntyy kuin joutuu olemaan vuoden yksin, ainoana seuranaan robottibaarimikko (yhtä lailla erinomainen Michael Sheen). Sen enempää juonta spoilaamatta noin vuoden jälkeen tarinaan mukaan tulee toinen matkustaja, Aurora Lane, jota tulkitsee Jennifer Lawrence. En ole aiemmin kokenut olevani erityiseti JLaw-fani, mutta tässä roolissaan Lawrence kyllä osoittaa, että skaalassa löytyy. Koska kyseessä on käytännössä kahden päähenkilön show, on valintaprosessissa ollut varmasti paineita. Onneksi molemmat ovat läpi elokuvan erinomaisia ja keskinäistä vetovoimaakin löytyy. Kyseessä kun on kuitenkin rakkaustarina hard scifi-puitteissa.

Prattin ja Lawrencen lisäksi pääosanesittäjäksi voidaan laskea itse avaruusalus Avalon. Valtava, ylellinen, interstellaarisen ajan Titanic saa toimia kahden ihmisen välisenä temmellyskenttänä. Arkkitehtuuri vaihtelee herkullisesti kliinisen ja dekadentin välillä, ja varsinkin rungosta ulos työntyvä uima-allas on jotain, joka on pakko olla tulevaisuudessa vakiovarusteena tähtienvälisillä matkoilla vain sen takia, että Passengerissä konsepti esiteltiin. Tieteellisestä näkökulmasta olin tyytyväinen keinotekoisen painovoiman selitykseen sekä ratkaisuun avaruusromun tuhoamiseen puolessa valonnopeudesta.

En sano, etteikö juonessa olisi ollut loogisia aukkoja (horrostilaan palaamisen vaikeus, eikö joku miehistön jäsenistä olisi osannut auttaa?) ja lopussa jännityselementtejä haetaan vähän liiankin kliseillä kyllästetyillä tavoilla. Lopetuksesta voi olla montaa mieltä, (varsinkin kun muistetaan kuinka paljon pääkaksikolla olisi ollut aikaa ratkaista muutama varsin triviaali ongelma horrokseen palaamisessa), mutta kukaan ei voi väittää, etteikö se olisi ollut kaunis.

Passengers on painajaismaisella tavalla alkava, usealla tavalla kauniiksi kasvava elokuva joka onnistuu uskottavien pääosanesittäjiensä avulla.

9+

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.