Sujuvasti kaksi kuukautta viime kirjoituksesta. Heh. Sinne meni se ”edes kerran kuukaudessa” -periaate, jota olin pyrkinyt alusta asti pitämään.

No, lähiaikoina kuitenkin tahti taas tulee tiivistymään, sillä olen vuoden pohdinnan jälkeen päättänyt antaa itselleni virheätä valoa Game of Thronesin viidennen kauden seuraamiseen ja sitä myötä tulee varmaankin taas työnnettyä niitä puusilmäisiä jaksoarvoita tähän blogiin.

Oikeastaan neloskauden päättymisestä lähtien olen soutanut ja huovannut itseni kanssa sen suhteen, jatkanko katselua. Tietäen, että viitoskausi tulee jo joiltain osin menemään julkaistujen kirjojen tahdista ohi, joudun nyt päin vastaiseen asemaan kuin ennen, ja altistun spoilereille. Tätä faktaa olen koittanut käsitellä niin monelta suunnalta kuin mahdollista. Jos katson sarjaa, on turha enää odottaa samanlaisia elämyksiä kuin Branin putoaminen, Nedin mestaaminen tai parit hääjuhlat ovat antaneet. Jos taas valitsisin katsomatta jättämisen, minun täytyisi lukita itseni ulos Internetistä siksi aikaa, kunnes viimeinenkin ASOIAFin osa julkaistu. Olen varma, että spoilereita ei pysty millään välttämään; ei tarvita kuin yksi vallasta humaltunut kostonhaluinen kirjaummikko ja otsikko Redditin etusivulla niin homma on taputeltu.

Kahdesta huonosta vaihtoehdosta valitsen siis vähemmän huonon, ja otan spoilerit vastaan omatahtoisesti. Olen kuitenkin visusti pitänyt huolen olla katsomatta yhtään ainoata traileria, lukematta yhtään ainutta ennakkojuttua ja katsomatta promokuvaa. Jätän itselleni siis portin poistua vaikka kesken kauden, mikäli tunarikaksikko Benioff & Weissin näkemys alkaa tuntua liikaa sooloilulta. Ja kuutoskausi tulee varmaan taas sitten olemaan uuden moraalipainin paikka.

Sitten pari sanaa muusta digitaalisesta viihteestä, jotka ovat viime aikoina tutkaani rekisteröityneet. Tai tutummin ”mitä olen katsonut/kuunnellut/pelannut viime päivityksen jälkeen”.

Päivämäärä 30.3. oli merkitty kalenteriini paksulla tussilla. Interstellarin blu-ray lähti ennakkotilaukseen pari päivää ennen julkaisua ja lensi PS3:n sisälle heti kun kirjekuori oli saatu auki. Koska en ole elokuvissa kävijätyyppiä, viime marraskuussa ensi-iltaan tullut Christopher Nolanin avaruuseepos oli vielä minulta näkemättä. Ja kiitos Nolanin leffojen äänimiksauksen, näkeminen viivästyi vielä parilla päivällä, kunnes olin saanut kotiini keskikaiuttimen. ”Kotiteatterini” kun on tähän mennessä ollut lähinnä pelaamiseen orientoitunut 2.1 -laajuinen ratkaisu, mutta nyt jo Batmaneissa vaivannut ääniefekteiden jumalaton volyymi verrattuna hiljaiseen vuoropuheluun pakotti hommaamaan dedikoidun kaiuttimen dialogia varten. Ja kas vain, ongelma ratkesi eikä tarvinnut pelätä kylmä rinki takapuolen alla kaukosäädin valmiusasennossa, milloin kaiuttimista jysähtää taas tärykalvot hajottava action-kohtaus.

Ääniongelmien ratkaisun jälkeen todettakoon, että Interstellar on vahva 8/10 arvoinen leffa.

Pitää vielä mainita Hans Zimmerin soundtrack, joka on nerokas. Onhan Zimmeriltä totuttu samaan mahtipontisuutta, mutta tämä menee omaan luokkaansa. Soundtrack todistaa kirkkourkujen olevan enemmän kuin täysin relevantti instrumentti vielä näinäkin päivinä. Kappaleesta toiseen toistuva urkuteema tuo elokuvaan mukaan tiettyä henkisyyttä ja orgaanisuutta. Oma suosikkini soundtrackilta on Mountains, jonka nerokkuus ei kontekstia tietämättä avaudu; paras esimerkki teemasta sen sijaan on alle linkitetty Cornfield Chase.

Musiikin osalta Nightwish työnsi syntymäpäiväni kunniaksi ulos uusimman studiolevynsä, Endless Forms Most Beautiful. Nyt täytyy myöntää, että ensimmäistä kertaa Nightwishin kanssa levyn ensireaktio on vähän ”meh”. Jonkinlaista soundillista uudistumista Dark Passion Playn ja Imaginaeriumin jälkeen olisi toivonut, melko samaltahan tämä kuulostaa kuin edellisetkin levyt. Kerrasta takaraivoon kosahtavia hittibiisejä ovat oikeastaan vain nimikkobiisi sekä Alpenglow. Ja koska musa-asioissa pitää aina olla vähän hipsteri, niin nostaisin vain Élan-sinkulta löytyvän Carl Saganille omistetun Saganin kolmanneksi tuohon kovien vetojen listaan. Yksi päällimmäisistä tunteista levyä pari-kolme kertaa kuuneltuani oli, että tinapillien sun muiden irkkuinstrumenttien osuutta olisi voinut rajoittaa noin 70 prosentilla. Mutta ymmärtäähän niiden läsnäolon, kun Troy Donockley piti bändiin oikein vakiojäseneksi nimetä. Ensi levylle sitten vaikka tuohitorvet, niin saataisiin ihan Suomi-eksotiikkaakin kuuluviin?

No entäs sitten Floor? Sanotaanko, että minun leukani ei flooriin tipahtanut missään vaiheessa. Toki pidän neiti Jansenin äänensävystä enemmän kuin Anetten, mutta jotenkin tuntuu, että tuotannossa Floorin ilmaisulle olisi laitettu vähän suitsia. Kapasiteettia riittää, siitä todisteena mikä tahansa vanhaa Nightwish-materiaalia sisältävä konserttitaltiointi. Oikeastaan ainoa kappale, missä solistin ääni nousee kilpailemaan muiden instrumenttien kanssa, on päätöskappale The Greatest Show on Earth, jonka kakkos- ja kolmososoiossa alkaa olla vähän samanlaista epiikkaa kuin Tarjan aikoina. Itse biisi sen sijaan olisi voinut ihan hyvin olla kymmenminuuttinenkin kahdenkymmenen neljän sijaan, mutta kun Tuomas. Pitäähän artistin antaa vetää vähän leveämmällä pensselillä. Ikävä vain, että jo viime levyn päätöskappale oli puoliksi samanlaista himmailua ja säätelyä kuin TGSoE. Jos halutaan tehdä parikymmenminuuttisia eepoksia, niin vedetään sitten ihan rehellisesti progea…

Seuraavaa levyä ajatellen tervetullutta olisi irtautuminen vanhasta sinfoniavetoisesta kaavasta. Paluu vanhaan voisi olla toimiva teema, jotenkin tuntuisi että Wishmasterin/Century Childin ajan suorempi powermetalli toimisi myös Floor Jansenin äänelle nykyistä paremmin.

Vielä loppuun tietokonepelisuositus: Life Is Strange. Square Enix astuu Telltalen poluille tarinavetoisella seikkailupelillään, joka onnistuu immersoimaan allekirjoittaneen, neljättäkymmentä käyvän äijänkärtyn 18-vuotiaan teinitytön high school -maailmaan. Toisaalta Max Caulfield ei ole ihan tavallinen donna, vaan hänellä on kyky palata lyhyissä jaksoissa ajassa taaksepäin. Ajan manipuloiminen on keskeinen osa pelimekaniikkaa, sillä Max joutuu tekemään jatkuvasti todella vaikeita valintoja, jotka vaikuttavat toisiin asioihin. Valintojen maailmahan on tietysti tuttua Telltalelta, mutta Life Is Strangessa ajassa voi palata valitsemaan toisin, mikäli lopputulos näyttää huonolta. Periaatteessa kuitenkaan oikeita valintoja ei ole olemassakaan, vaan toista auttamalla loukkaa usein toista, minkä tulee löytämään myöhemmin edestään. Lisäksi tapahtumien haarautuminen tuntuu merkittävämmältä kuin Walking Deadissa, jossa pari kohtausta saattoi muuttua valinnan tuloksena, kunnes palattiin jälleen lineaarisuuteen. Sen sijaan LIS:in kakkosluvun lopussa minä onnistuin räveltämään todella tärkeässä juonikäänteessä, joka varmasti vaikuttaa myös tulevissa episodeissa kerrontaan. Ensimmäistä kertaa valintapelien historiassa harkitsen, pitäisikö minun pelata kakkosepisodi uudelleen läpi, jotta voisin muuttaa kohtauksen kulun.

Muutenkin tarinaltaan tekee mieleni nostaa Life Is Strange jalustalle. Peli sijoittuu Oregonissa sijaitsevaan pieneen kuolevaan kyläpahaseen, jonne Max palaa opiskelemaan viiden vuoden Seattlessa asumisen jälkeen. Näiden vuosien aikana ei näennäisesti mikään ole muuttunut, vastassa ovat samat kasvot, ja samat menneisyyden haamut, kaupunki ja hahmot henkien hitaasti ruostuvaa ja näivettyvää modernia americanaa. Mielestäni kaksi sanaa, ”Twin Peaks” onnistuu aika hyvin kiteyttämään sen mitä haen. Eivätkä yhtäläisyydet Peaksiin lopu miljööseen, vaan myös juoni lainailee maukkaasti David Lynchin visiota. Grafiikkaa ja hahmomallinnusta ei voi kuin kehua, ja soundtrackina valikoivasti tarjoiltava hipsterihakuinen indiepoppikin sopii tunnelmaan ja sijaintiin.

Life Is Strange julkaistaan jo standardiksi muodostuneessa viiden episodin sarjassa. Tähän mennessä ulkona on kaksi ensimmäistä, joten mukaan ehtii mainiosti, ja vieläpä halpaan hintaan: koko kausi on ostettavista Steamista hintaan 19,99 €. Ehdottomasti vahvin mahdollinen suositukseni, pakko-ostos kaikille interaktiivisten novellipelien ystäville.

Myös Baldur’s Gatejen henkinen jälkeläinen Pillars of Eternity on pelaamisen alla, mutta palataan siihen toivottavasti myöhemmin. Mitä nyt sanon, että kyseessä on paras tietokoneroolipeli sitten Baldur’s Gate II:n. Tarvitseeko sen enempää sitten sanoakaan, on eri juttu…