Joe Haldeman: The Forever War
William Mandella on sotilas UNEFissa (United Nations Exploratory Force), joka taistelee etulinjassa Tauraneja vastaan. Tauranit ovat avaruusolentorotu, joka aloitti sodan ihmiskuntaa vastaan tuhoamalla tutkimusaluksen Aldebaranin kollapsaarin lähistöllä; nyt Mandellaa ja hänen yksikköään koulutetaan maasotaan, joka vie heidät kauas vihollisen alueelle, valovuosien päähän kotoa.
”War. War never changes”, sanoi Ron Perlman jo ensimmäisen Falloutin introssa vuonna 1997. Samasta vuodesta alkaa The Forever Warin tarina, ja se päättyy vuoteen 3143. Sanokaa heippa avaruusmatkailun ikävimmälle sivuvaikutukselle, aikadilataatiolle.
The Forever War (1974) iskee suoraan minun makuhermooni. Aikadilataatio, ilmiö, jossa aika hidastuu lähellä valon nopeutta matkaavassa avaruusaluksessa, on aina kiehtonut. Jopa siinä määrin, että opiskeluaikoina tuli laskettua, paljonko aikadilataatio on 80 kilometrin huippunopeudella kulkevassa Lada-merkkisessä henkilöautossa. Lukema ei ollut kovinkaan merkittävä. Sen sijaan Haldemanin maailmassa avaruussotilaat taittavat suurimmat etäisyydet kollapsaarien (mustien aukkojen, joista on poistettu kaikki ikävät singulariteetit) välisillä hypyillä, ja lopun matkaa tasaisella parin G:n kiihtyvyydellä (ja jarrutuksella) aina 0.999c:n nopeuteen saakka. Kun sotilas Mandella palaa maapallolle, aika paljon on muuttunut.
Kirja on vain puoliksi militääriscifiä. Toinen, ja merkittävämpi puoli on havainnointi sotilaiden sopeutumisesta takaisin normaaliyhteiskuntaan pitkän poissaolon jälkeen. Sotatraumat eivät Haldemanin maailmassa vedä vertoja siviilielämän shokille. Kirjailija itse on kertonut TFW:n olevan Vietnam-allegoria, ja yhteneväisyyksiä on totta vie helppo löytää. Itse vetäisin yhtäläisyysmerkkejä myös Robert Heinleinin Starship Troopersiin, josta olen tosin lukenut vain juonitiivistelmän.
Käsitellään ensin helpompi tapaus, sotilaallinen ja scifistinen puoli. TFW maalaa yksityiskohtaisen uskottavan näkymän tulevaisuuden iskujoukoista, niiden käyttämästä teknologiasta sekä psykologisesta muokkauksesta, joka tekee eliittijoukosta taistelussa verenhimoisia tappokoneita. Kun puhutaan eliittijoukosta, sitä todella tarkoitetaan: Mandellan yksikköön on valittu 100 sotilasta, jotka kaikki ovat poikkeuksellisen älykkäitä sekä fyysisesti huippukunnossa. Mandella itse on huippuyliopistosta valmistunut fyysikko, samassa yksikössä palvelee muun muassa biologeja ja kielineroja. Mandella on kirjan ainoa kertojahahmo, ei mitenkään ylen määrin persoonallinen, pikemminkin tavallinen kaveri, joka on pistetty oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Haldeman kuitenkin on hoksannut, miten lukija koukutetaan hahmoon. Sehän tehdään tietenkin perinteisellä rakkaustarinalla.
William Mandellan ja hänen toverinsa Marygay Potterin suhde sitoo kirjan yhteen. Vähittäinen lähentyminen alkaa yhteisten kauhujen todistamisesta sodassa. Kun ympäriltä kuolee taistelutovereita, ja kaiken lisäksi pitkät etäisyydet ja suhteellinen aika osaltaan karsivat lähipiiriä, Mandella ja Potter muodostuvat kiintopisteiksi toisilleen. On liki hämmentävää, miten paljon eräs läheltä piti-tilanne kouraisee lukijaa. Koko kirjan kerronta tapahtuu Mandellan näkökulmasta, jolloin minulle miespuolisena lukijana syntyi omituinen kiintymyssuhde Potteriin. Mandella välittää, ja Haldeman saa myös lukijan välittämään. Kun Mandellan ja Potterin tiet eroavat kirjan loppupuolella, tähtienvälisen tyhjyyden tunne siirtyy lukijaan. Olin suorastaan hämmentynyt, kuinka hyvin kirjailija sai minut välittämään periaatteessa aika yksioikoisista hahmoista.
Teknisellä puolella scifi-kriteerit läpäistään myös komeasti. Kollapsaarit ovat käytännössä madonreikiä paikasta toiseen mahdollistaen välittömän siirtymisen. Vaikka nykytieteen mukaan madonreikämatkustus on niiden epävakaan luonteen takia mahdotonta, annettakoon tämä anteeksi. Tosin Haldeman ei vaivaudu kertaakaan oikein kunnolla selittämään kollapsaarien luonnetta. Muuten scifin osalta ovat nykypäivän vaatimukset täytetty: keinotekoisen painovoiman ylläpitäminen lineaarisella kiihtyvyydellä/jarrutuksella, likivalonnopeudella käytävän avaruustaistelun käsittämättömien G-voimien hallinta, vieraan taivaankappaleen kemialliset poikkeavuudet, taisteluhaarniskat ja niiden tekniikka… Kokonaisuudessaan maailma on hyvin kehitelty ja teknologia tuntuu uskottavalta. Ainoa omituisuus ovat vuosiluvut, tuskin edes vuonna 1974 kirjailija tosissaan kuvitteli, että 1980-luvulla hypitään madonreiästä toiseen aurinkokuntien välillä.
Sitten kirjan toinen puoli, joka käsittelee Mandellan paluuta siviilielämään. Mandellan ensimmäisen komennus on kestänyt parikymmentä vuotta Maan aikaa, ja sillä välin muutoksia on tapahtunut. Sotateollisuus on kuihduttanut kaikki muut teollisuuden ja tieteen alat ja yhteiskunta on luisunut lähes kokonaan anarkiaan. Rikollisuus rehottaa, ilman asetta ei kannata kuvitellakaan astuvansa ulos. Myös monia muita Mandellalle kummallisia asioita on tapahtunut: väestönkasvun pysäyttämiseksi homoseksuaalisuhteet ovat suositeltavia, ja suosittuja. Mandella huomaa olevansa Maapallolla ulkopuolinen tarkkailija, ja hakeutuu usein samoin kokevan Potterin seuraan.
Tässä osassa kirjaa Haldeman käsittelee varmasti omaa post-traumaattista stressiään ja tekee sen inhorealistisesti. TFW:n maapallo on kaoottinen ja vastenmielinen paikka, ja varmasti sellainen, jota en itse haluaisi kokea. Haldeman saa Mandellan kautta lukijan inhoamaan ihmiskuntaa, ja vähitellen sekä lukija että Mandella huomaavat, että jatkuvasta kuoleman uhasta huolimatta armeijaelämä oli täysijärkisempää kuin siviilipuoli. Niinpä tuleekin melkein helpotuksena, kun Mandella ja Potter värväytyvät takaisin toiselle komennukselle – vain huomatakseen, että yhteiskunnan muutokset näkyvät myös sotilaspuolella.
Jälleen Mandella ja Potter ovat ulkopuolisia, kymmenien taistelujen veteraaneja sekä aikadilataation ansiosta ehkä maailman vanhimpia ihmisiä. Haldeman kuvaa kampanjaa, jossa Mandella ja Potter selviävät ihmeen kaupalla taistelusta taisteluun lopulta haavoittuen ja päätyen toipumaan sairaalaplaneetalle. Lyhyt onnellinen jakso kuitenkin loppuu tylysti, kun kirja erottaa päähenkilöt toisistaan lopullisesti. Raskaan eron tunne laimennetaan kirjan lopussa hieman päälleliimatun oloisella lopulla, mutta tällä kertaa onnellinen päätös kelpasi minulle.
The Forever Warissa kirjailija Joe Haldeman onnistuu yhdistämään HC-scifiromaanin, rakkaustarinan sekä yhteiskuntatutkielman. Kirjan luoma pelottava maailmankuva ei päästä lukijaa mukavoitumaan hetkeksikään, vaikka kirja itsessään on mukaansatempaavaa luettavaa. Tarinan kohokohdat jäävät mieleen pitkäksi aikaa viimeisen sivun jälkeen ja muistuttaa jälleen kerran, miksi ihmistä ei kenties sittenkään ole tarkoitettu avaruutta valloittamaan. TFW herättää varmasti ajatuksia ja on ehdottoman suositeltavaa luettavaa.