”En ikinä tule liittymään Facebookiin.”
– Minä, noin vuonna 2010

Pelkäänpä, että olen joutunut syömään sanani. Tai sitten olen tietoisesti valehdellut. Kiitos SoMe-koulutuksen, jossa minun tehtäväkseni lankesi tehdä ja julkaista firmalle Facebook-sivut. Sivutuotteena oli käytännössä pakko luoda omatkin.

Kai tässä täytyy opetella sosiaaliseksi.

No joo, mutta ihan vakavasti ottaen. Totta kai olen jo vuosia tiedostanut että esimerkiksi työmarkkinoilla Facebookiin kuuluminen on perusehto (koska kaikki tykkäävät stalkata kaikkia) ja että muutenkin olen ollut typerine periaatteineni viimeisiä dinosauruksia (dinosauriita?).

Ensimmäinen iltani on koostunut siedettävän profiilikuvan metsästyksestä sekä ylitarkkaan punnitusta valinnasta taustakuvaksi. Kyseessä ei ole niinkään matkailukuva kuin jotain, joka liittyy muutaman mutkan kautta asiaan, ”josta olen ylpeä”, kuten Facebook kuva-aiheeksi ehdotti. Siinäpä pieni aivopähkinä, johon realistisesti ajateltuna tietää vastauksen ehkä 2-3 tuttavaani.

Kuvien kanssa kikkailun jälkeen tuli aika alkaa sosiaaliseksi. Illan ensimmäinen kaveripyyntö lähti itseoikeutetusti Pohjanlahden toiselle puolelle kaverilleni, joka on sitkeästi vuosien ajan käännyttänyt minua FB-käyttäjäksi. Se, mikä minut hieman säikäytti, oli miten kohdalleen Facebookin kaveriehdotukset osuivat. Minä todellakin tunsin tavalla tai toisella jokaisen tyypin, joita Naamakirja koittaa kovasti kavereikseni tyrkyttää. Muutamia yllättävän relevanttejakin kasvoja joukossa oli, sellaisia, joiden kanssa ei ole tullut pidettyä yhteyttä pitkälti yli kymmeneen vuoteen. Päätin jatkaa kuitenkin tutummalla linjalla, ja arkana pistää kaverikutsu työkavereilleni, jotka iloisena yllätyksenä näemmä säästivät minut hylkäämisen tunteilta.

Lähitulevaisuus kertonee, tuleeko FB:n kanssa räpläämisestä tapa. Toivottavasti ei, sillä kaiken maailman tietokoneräpläämiseen menee jo nyt ihan liikaa aikaa. Seuraava askel kai opetella kirjoittamaan näitä tyhjänpäiväisiä kirjoituksia sinne Facebookin puolelle.