Pääsinpä tänään ottamaan lähempää tuttavuutta Ubuntu-Linuxiin. Töissä jouduimme vähän pakon edessä päätymään Ubuntun asentamiseen yhteen tietokoneistamme. Olin jo melkein unohtanut, miten valtavaa turhautumista Ubuntun kanssa pelaaminen aiheuttaa kaltaiselleni Windows -rajoittuneelle.

Pistetäänpä tähän väliin vähän taustatietoa, koska tiedän Linux-ystävien olevan varsin äänekästä sakkia puolustamaan omiaan (tunnen useitakin Linux-tyyppejä ja useimman kanssa tulen jopa vallan mainiosti toimeen, että ei mitään henkilökohtaista). Olen tutustunut PC-maailmaan siihen aikaan, kun MS-DOS 3.2 oli uusinta uutta ja Windowsitkin vasta 2-versiossa. Komentokehotekauhua en siis pode, aikoinaan tuli säädettyä enemmänkin autoexec.battia ja config.sysiä optimoiden ajureiden latausjärjestystä, toiveissa saada puristettua edes pari tavua lisää käyttömuistia. Jos pääsi yli 600 kilotavun samalla kun oli hiiriajuri ladattuna, voi pitää itseään melko kuninkaana: tuo muistimäärä taisi riittää jopa Sierra On-Linen seikkailujen käyntiin pyöräyttämiseen.

Linux-maailmaan tartuin ensimmäisen kerran SOT-Linuxin kanssa vuonna 1997. Tuohon aikaan ikkunamanagerit eivät olleet hääppöisiä eivätkä lähelläkään Windows 95:n helppokäyttöisyyttä. Seuraavan kerran Linux (nyt jo Ubuntu) livahti koneelle opiskelujen aikana joskus 2000-luvun alussa. Viime vuonna, taas koulun takia, asentelin virtuaalisesti pari eri Ubuntua ja SUSEa, ja pyöräytinpä pystyyn SUSE-pohjaisen www-palvelimenkin työpaikalle asentaen Apachen ja MySQL:n alusta lähtien komentorivimoodissa.

Takaisin asiaan. Nyt siis piti asentaa Ubuntu 9.10 ihan puhdasta nettiselailua ja tekstinkäsittelyä varten. Kone koottiin sekalaisista ylijäämäosista kuitenkin siten, että ihan moderni kokoonpano siitä loppujen lopuksi tuli. Kaikki meni hienosti siihen asti, kunnes piti Ubuntun asennus aloittaa. Graafinen asennustila korruptoi näytön ja asennus jämähti. Tekstitilassa asennus meni läpi OK siihen saakka, kunnes piti ladata ensimmäistä kertaa Gnome-ikkunamanageri. Taas samaa korruptiota ruutu täynnä. Tuikkasimme koneeseen vanhan SiS:in näytönohjaimen, jonka ansiosta asennus saatiinkin menemään läpi. Diagnoosi: Ubuntu ei tunnistanut näytönohjainta, joka oli niinkin ”harvinainen” kuin nVidian 7300, integroituna emolevylle.

Kakkosnäyttiksen kanssa haimme uudet ajurit nVidialta, ja saimme viimein koneen omalla näytönohjaimella kuvaa ruutuun. Eipä siinä mitään, peruskäytössä Ubuntu/Gnome on ihan samanlainen kuin Windowskin, mutta auta armias kun piti alkaa muuttelemaan asetuksia.

Ensimmäisenä piti koneelle saada Java, mutta Ubuntun oma pakettienhallinta jostain syystä herjasi koko ajan paketin asennuksessa. Manuaalisesti piti paketit hakea ja saada asennettua. Pienen kiroilun ja oikeuksien kanssa taistelun jälkeen huomasimme, että Java olikin jossain vaiheessa asentunut, vaikka herjailikin koko ajan. Seuraavassa vaiheessa piti diagnosoida virheilmoitusta, joka ilmestyi joka käynnistyksen jälkeen ruudulle; sen mukaan toimialueemme .local ei ollut validi ja osa palveluista oli poistettu käytöstä. Ankaran nettiselailun jälkeen löysimme pari ohjetta, jotka käsittelivät Ubuntun 7- ja 8-versioita, vain huomataksemme, että ohjeen mukaisia valikoita ei 9.10:ssä enää edes ollut. Palveluihin päästiin viimein käsiksi lataamalla erillinen paketti (herää kysymys mitä sillä asennus-DVD:llä oikein oli, kun kaikki piti kuitenkin ladata erikseen netistä?). Vaikka herjannut palvelu sammutettiin ja ilmoitettiin kohteliaasti ”älä käynnisty enää koskaan”, tulee sama virheilmoitus edelleenkin joka käynnistyksen yhteydessä.

Vielä piti virittää näytön resoluutio ja virkistystaajuus kohdalleen. Koneen kumppaniksi löytyi nurkista 17″ putkinäyttö, ja Ubuntu tarjosi sille väkisinkin resoluutioksi 1280 x 1024, virkistystaajuudella 60 Hz. Oli epilepsiakohtaus pariin kertaan terveelläkin miehellä lähellä sitä tuijotellessa. No, nVidian ajureiden mukana oli tullut oma säätösovellus, joten kuvittelin homman olevan helppoa. Aasetukset väänsin kohdalleen ja painoin nappia ”tallenna muutokset asetustiedostoon”. Sain jälleen ilmoituksen, että oikeuksia ei ollut tarpeeksi. Ei, vaikka olin sisällä root-käyttäjänä. Lisäkiroilun ja tunnin työn jälkeen tajusin, että täytyy ensin komentoriviltä sudo-komennolla avata gedit-tekstieditori ja manuaalisesti liittää siihen ajurin esikatselussa näyttämät rivit. Tässä vaiheessa olin täysin kypsä, mutta työvoitto lämmitti mieltä: kone oli viimein käyttökelpoinen. Vain tuo yksi virheilmoitus käynnistyksen yhteydessä jäi odottamaan parempaa päivää.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli hyvin opettavainen, mutta sellainen, jota ei ihan heti viitsisi taas uudelleen kokea. Ainakin sain taas uuden näkemyksen tietokoneiden maailmaan: näin vaikeata on varmaan Windowsinkin käyttö sellaiselle, joka on täysin ummikko asian suhteen.