Marvel Masokismimaraton, osa 3: Iron Man

Marvel Masokismimaraton, osa 3: Iron Man

Asetehtailija, yleisnero ja miljardööri Tony Stark on esittelemässä uusia lelujaan Afganistanissa, kun hänen autosaattueensa joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja terroristit kidnappaavat Starkin. He pakottavat Tonyn rakentamaan kopion hänen uusimmasta massatuhoaseestaan. Alkeellisissa olosuhteissa syntyy salaa kuitenkin jotain ihan muuta, ja Tony yllättää vangitsijansa pakenemalla sähköistetyssä voimahaarniskassa. Kotiin palatessaan Tony ilmoittaa välittömästi Stark-yhtiöiden luopuvan asetuotannostaan, järkyttyneenä siitä, mihin hänen aseitaan Kaukoidässä käytetään. Tämä ei kuitenkaan miellytä yhtiön hallitusta, mutta Tonyn elämän täyttää nyt uusi tehtävä: kehittää haarniskaansa ja kostaa afgaaniterroristeille.

Tämä elokuva-arvostelu on osa Marvel Masokismimaratonia, katso johdanto tästä

Johdantoartikkelissa totesin vähän mysteerisesti, että ennen Masomaratonia Marvel-kokemukseni rajoittuivat yhteen elokuvaan. Ykkös-Iron Man on se elokuva. Joskus lähemmäs kymmenen vuotta sitten se tuli katsottua, serkun ehkä-ei-niin-laillisesti hankkimasta ja minulle lainaamasta DVD-ripistä. Tuolloin tuntemukseni elokuvan laadusta ja kiinnostavuudesta saattoi tiivistää sanoihin “nnjjeh, olihan se nyt elokuva”. Eli mitään tunteen roihua tai patriarkaalista Marvel-aatteen paloa ei sisälläni leimahtanut. Nyt muutaman elokuvan perspektiivillä sanoisin, että Iron Man on kuitenkin Marvel-leffojen paremmasta päästä.

Häädetään ensimmäiseksi vaaleanpunainen elefantti ulos olohuoneesta: Kaiken inertian tappava, ulkoiset iskut 90% vaimentava, yliääninopeudella lentävä ja näennäisen loputtomalla akulla varustettu, tekoälyavusteinen luodinkestävä haarniska saa jokaisen tosimaailmaan juurtuneen dippainssin pyörittelemään silmiään ideoiden röyhkeydestä. Toisaalta elokuva tekee parhaansa myydäkseen Tony Starkin olevan kykenevä valjastamaan moiset teknologiat. Päinvastoin kuin vaikkapa nyt Captain Marvel, joka osaa lentää ihan luonnostaan eikä tarvitse haarniskaa luotien pysäyttämiseen tai asejärjestelmiä supernovaräjähdyksen aikaansaamiseen. Iron Manissa on kuitenkin läsnä se pelastava pilke silmäkulmassa, jolla minun silmissäni saa paljon yliluonnollista anteeksi. Hauskat sanailut ja ihan toimiva tilannekomiikka muistuttaa, että ei tässä nyt tekijätkään ole ihan tosissaan olleet.

Tieteelliset seikat sikseen, Iron Man toimii. Päähenkilöstä ei persoonallisuutta puutu, ja Robert Downey Jr. kanavoi roolihahmoaan niin luontevasti, että herää kysymys, paljonko näyttelijää on vuotanut hahmoon tai päinvastoin. Muista näyttelijävalinnoista Jeff Bridges katalana Obadiah Stonena on loistava. Gwyneth Paltrow in ihQ Pepper Pottsin roolissa ja muodostaa ihan uskottavan kemiaparin Downeyn kanssa. Pääosanesittäjistä eversti Rhodesia näyttelevä Terrence Howard on valjuin, liekö tässä syy siihen, että Iron Man 2:ssa Rhodeyn roolin perii Don Cheadle (ja voidaan väitellä, paraneeko vaihtamalla).

Käsikirjoituksen suhteen fokus voisi olla vähän terävämpi. Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla keskitytään afgaanisissien vihollistamiseen, mutta fokus kääntyy noin puolessa välissä ja Kaukoidän juonikaari jää kokonaan taustalle. Erääksi käsikirjoituksen ja ohjauksen ansioksi on tosin laskettava se, että taistelukohtaukset eivät ole tuskallisen venytettyjä, vaan esimerkiksi loppuyhteenotto päättyy yllättävänkin nopeaan. Joissain tietyissä Marvel-leffoissa ylipitkien taistelujen aikana tuppaa tulemaan efektiähkyä, kun toinen toistaan näyttävämmäksi tarkoitetut maailmanlopun kuvat vyöryvät kerta toisensa jälkeen ruudulle. Ehkä vielä Iron Manin aikana osattiin ajatella, että less is more.

Iron Man on viihdepaketti, joka kannattaa katsoa aivot narikkaan -asenteella. Sillä tavoin se on nautittava parituntinen. Se toimii onnistuneena aloituksena koko elokuvasarjalle, ja kesti hyvin uudelleenkatselunkin.

Iron Man: 4 out of 5 stars (4 / 5)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *