Pikkurikollinen Scott Lang vapautuu vankilasta ja päättää pysyä kaidalla tiellä tyttärensä tähden. Tosimaailman realiteetit kuitenkin tulevat vastaan pian, kun töitä ei oikein tahdo vanhalle linnakundille löytyä. Tilaisuus aukeaa, kun Scottin kaverit saavat kuulla keikasta, joka muuttaisi kaiken. Kuten odotettavissa on, kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Scottin haltuun päätyy kokeellinen puku, joka pienentää kantajansa muurahaisen kokoiseksi. Lisäksi paljastuu, että koko keikka on tehty pelkästään Scottin manipuloimiseksi mukaan puvun suunnittelijan, tiedemies Frank Pymin juoneen.

Jos ennen Masokismimaratonin aloittamista minun olisi pitänyt kuvailla ennakkokäsityksiäni tyypillisestä Marvel-leffasta, olisin ehkä kuvaillut sitä seuraavasti:

• Paljon toimintaa, jossa on keskitytty enemmän efekteihin kuin tarinaan
• Tylsä supersankari
• Huvitusta ja/tai epäuskoa herättävä ylipaha konna
• Huumoria joka ei ole hauskaa
• Tarinaan väkisinkirjoitettu romanssi päähenkilön ja -henkilöttären välillä
• Siirappinen happy ending.

Tietämättäni olisin tullut siis kuvailleeksi Ant-Manin.

Älkää käsittäkö väärin, Ant-Man on ihan katsottava elokuva. Se olisi varmasti ihan OK leffa jos puhutaan vaikkapa 2000-luvun alun Marvel-leffoista, niistä jotka eivät varsinaisesti kuulu jatkuvajuoniseen Marvel Cinematic Universe -sarjaan. Mutta ikävä kyllä eräät Masokismimaratonin aikana katsomani elokuvat ovat nostaneet riman odottamattoman korkealle, ja tässä joukossa Ant-Man on kuin vertaisi… noh, muurahaista Hulkiin.

Pääosassa Scott Langina häärii Paul Rudd. Näyttelijävalinnassa on se ongelma, että Rudd on aika lailla hanavesihaalea supersankariksi. Mies tekee ihan kelpo roolityön, mutta minkäänlaista karismaa hänellä ei rooliinsa ole. Ruddin tulkitsema Scott Lang on varmasti tarkoituksella kirjoitettu tyypilliseksi jokamieheksi, mutta kun näyttelijä on tylsä, ja rooli on tylsä, niin eipä suorituksesta nyt oikein jälkipolville kerrottavaa jää. Päävihollisena, Darren Cross-nimisenä tiedemiehenä jäätäviä katseita heittelee Corey Stroll. Strollin luusto on kyllä varsin vaikuttava, mutta jotenkin hän on epäuskottava valinta neroksi tiedemieheksi. Myönnettäköön, että ajoittain mies onnistuu näyttämään aika pahaenteiseltä. Eikä naispääosan valinnassakaan olla nappiin osuttu. Evangeline Lilly aiheuttaa jo valmiiksi PSTD-oireita kaikille niille, jotka odottivat Peter Jacksonin Hobitti-elokuvien olevan oikeasti katseltavia, ja jopa tässä näyttelijäjoukossa Lilly onnistuu tuntumaan kärpässarjalaiselta. Vielä kun Hopen ja Scottin välillä ei ole minkäänlaista kemiaa, elokuvan loppuun leivottu pakollinen suhdekuvio saa pyörittelemään silmiään. Onhan elokuvaan sentään saatu Michael Douglas, joka pelastaa mitä pelastettavissa on. Tosin Douglasinkin rooli on hieman oudosti kirjoitettu, Frank Pymin osuus on lähinnä leijua kohtauksesta toiseen oikeastaan vaikuttamatta yhtään mihinkään. Olisi ollut kiva nähdä edes pieniä kaikuja William Fosterista jossain kohtauksessa.

Mietin tässä, viitsinkö edes erikseen mainita sivuosaesittäjistä mitään. Huoh. Kai minun pitää, koska tuntuu, että minulla on paljonkin sanottavaa. Scottin parhaana kaverina Luisina pyörii Michael Peña, jonka moottoriturpaisuus alkaa ärsyttämään ensimmäisen puolen minuutin aikana. Luisin kavereita ovat pöljä gangsteri Dave (näyttelijän ”nimi” on T.I. Mikä helvetin nimi muka T.I. on??) sekä kohelo venäläinen(?) hakkeri Kurt (David Dastmalchian). Heidän pääopponenttinsa tarinassa ovat etsivät Jim Paxton (Bobby Cannavale), joka sattuu myös olemaan Scottin entisen vaimon nykyinen mies, sekä Gale (Wood Harris). Harrisin castaus onkin leffan harvoja gageja, jotka oikeasti huvittivat minua: on aika absurdia nähdä Avon Barksdale poliisin roolissa. Tämä rosvokolmikko-kyttäkaksikko -dynamiikka on Ant-Manin yksi paskimmista osista, ja muuttaa elokuvan toilailukomediaksi kun tyhmät roistot pistävät vielä pöljempää poliisikaksikkoa alta lipan. Vaikka elokuvan luokitus onkin K-12 niin ei se tarkoita että siihen pitäisi upottaa esikouluikäsiin uppoavaa kohellusta.

Kohelluksesta puheenollen, Scottin muurahaispuku ja sen antamat ”supervoimat” ovat kyllä aika tyhmät. Ant-Man voi spammata pienennä/suurenna -nappia mielin määrin, ja muutos on välitön. Leffa ei oikein koskaan pääse yhteisymmärrykseen itsensä kanssa sen suhteen, miten pienennys oikeastaan toimii: onko Ant-Manilla nuppineulan pään kokoisena samanlaiset voimat ja massa kuin täysikokoisella miehellä vai ei? Miten Ant-Man kestää paremmin joitain pudotuksia kuin toisia? Ja alussa muurahaisarmeijan komentaminen tuntuu olevan mahdoton tehtävä, mutta jatkossa murkut tuntuvat pystyvän jo ennakoimaan, mitä Ant-Man heiltä haluaa. Ja vielä elokuvan ainoaksi traagiseksi hetkeksi on saatu kirjoitettua Scottin uskollisen ratsun sankarimainen kuolema, jolla yritetään tiristellä jotain murheen kyyneliä yleisöstä.

Muutenkin juonessa on aukkoja niin paljon, että niistä läpi kävelemiseen ei tarvitse puvun pienennystilaa. Darren Cross käytännössä tietää, että Frank Pymillä on valmis prototyyppi muurahaispuvusta, mutta käyttää tuhottomasti aikaa ja resursseja oman visionsa rakentamiseen? Eikä Frankilla ole pelkästään yksi vaan KAKSI valmista prototyyppiä, joista toinen on alusta alkaen suunniteltu hänen tytärtään varten, jota hän yrittää puolet leffasta estää käyttämästä sitä toista muurahaispukua? Ant-Man muuntaa itsensä ”aliatomiseksi” (kiitos levyn suomentajat) mutta keksii ex tempore tavan palata sieltä takaisin, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta. No mutta kun se kuulee rakkaan tyttärensä äänen jostain kaukaa niin se inspiroituu. Jeesh.

Okei, osittain syy siihen, miksi en syty Ant-Manille voi olla se, että muutaman varsin intensiivisen leffan jälkeen Ant-Man on väkisinkin pieni välityö. Se esittelee uuden sankarin, joka voi olla tulevaisuudessa mielenkiintoisempi ja sinällään irrottuu aika vahvasti MCU:sta muutamaa crossover-viittausta lukuunottamatta (Sokovian tuho, kakkosportaan Avengerin kanssa käyty tappelu sekä yrmyt Hydran miehet). Olisiko elokuva voinut olla parempi? Ehdottomasti. Paul Ruddin castaus Ant-Maniksi on vielä vahvasti kyseenalainen, ja vaikka elokuva yrittää olla ottamatta itseään vakavasti, sen huumori ei aiemmista Marvel-leffoista poiketen millään lailla resonoi minuun. Juoni on parhaimmillaankin vain kohtalainen eikä varsinaisesti tarjoile mitään yllätyksiä toimintaleffojen peruskaavaan nähden. Näiden ansiosta Ant-Man pokkaa itselleen vähän ankeat puolitoista tähteä.

Ant-Man: (1,5 / 5)