Joe Abercrombie: Before They Are Hanged
The First Law-trilogian sankareilla ei mene hyvin. Inkvisiittori Glokta on lähetetty selvittämään edeltäjänsä murhaa kaupunkiin, jonka portteja kolkuttelee valtava vihollisarmeija. Eversti West yrittää parhaansa mukaan minimoida katastrofin kruununprinssi Ladislan sotaretkellä pohjoisen heimoja vastaan. Luutnantti Luthar on pakotettu taivaltamaan keskellä ei mitään yhdessä barbaari Logenin ja maagi Bayazin kanssa etsimässä keinoa pysäyttää tuntematon vihollinen.
Before They Are Hanged jatkaa The Blade Itselfissä aloitettua tarinaa. TBI oli mitä mainioin näkemys eeppiseen fantasiaan, eikä BTAH jää yhtään huonommaksi. Miten ihmeessä siis onnistuin käyttämään sen lukemiseen yli kaksi vuotta, ja arvostelemiseen yli kaksi kuukautta?
BTAHin tarinan isoin ongelma on päämäärättömyys. Abercrombie unohtaa muistuttaa lukijaa, mitä Ladislan armeija tekee pohjoisessa tai mitä varten Logen ja kumppanit taivaltavat sillä loputtomalla tasangolla, jota yli puolet hänen juonikaarestaan kuvailee. Vain Gloktan tarinassa fokus on kohdallaan ja jännite nousee loppua kohden.
Tuntuu jotenkin epäreilulta syyttää Abercrombieta pitkäpiimäisyydestä, koska kirjoittajana hän on kaikkea muuta. Luvut ovat lyhyitä, mutta niissä tapahtuu paljon; Abercrombie ei tuhlaa rivikaupalla tilaa tunnelmointiin tai Martinmaisesti ruokalajien kuvailemiseen, vaan kuvailu ja dialogi ovat napakkaa ja elävää. Westin ja Logenin (Lutharin) juonikaarissa kummankin taittamaan matkaa käytetään oikeaoppisesti hahmojen kehittämiseen, kirjan loppuun mennessä West ja Luthar ovat varsin erilaisia kuin kirjan alussa. Abercrombien kohdalla on aina syytä myös mainita (musta) huumori, jota hän viljelee. Suurimmaksi osaksi huumori toimii hyvin, mutta silloin tällöin tulee tunne, että ilman hassutteluakin olisi pärjätty.
Itse juonesta on hieman hämmästeltävä nimenomaan Logenin tarinakaarta. Abercrombie päättää BTAHin osalta tuon tarinan rohkeasti, odotusarvoja ja perinteisiä kliseitä tahallisesti rikkoen, mutta tuo ratkaisu jättää melkoisen laimean jälkimaun. Kirjailija on laittanut minut lukijana kestämään pitkän vaelluksen, jota pidän kirjan pahimpana ”suspension breakerinä”, mutta lopussa jättää palkitsematta ja lähes vetää maton jalkojen alta.
Westin tarina puolestaan toimii varsin hyvin ja sisältää eniten toimintaa, jonka kirjoittamisessa Abercrombie on varsin etevä. Westin kaaren viihdyttävyydessä oma osansa on mehukkaalla sivuhenkilökaartilla, joka sisältää pelkurimaisen Ladislan sekä pohjoisen karut miehet, Rudd Threetreesin joukkion. Tosin myös Westin tarina sakkaa keskivaiheilla, kun ensimmäisen ison taistelun jälkeen fokus katoaa taivaltamiseen. Lopetus on kuitenkin hieno ja ensimmäisen kirjan jälkeen varsin kasvottomaksi jäänyt West alkaa saada lisää syvyyttä.
Tasaisesti paras juonista on kuitenkin jälleen Gloktan tarina. Glokta on sarjan päähenkilö niin paljon kuin se tällaisessa jaetussa tarinassa ylipäätään mahdollista on, ja Abercrombie tuntuu valuttavan kaiken proosallisen reservinsä inkvisiittoriin. Tuhoontuomittu henkiinjäämistaistelu Dagoskan kaupungissa sisältää juonittelua, henkilödraamaa sekä toimintaa. Juonikaarelle tarjotaan hieman helppo ratkaisu, mutta kaikki sitä ennen tapahtunut antaa paljon anteeksi. Gloktan osuudessa on selvimmin havaittavissa kaikuja A Song of Ice And Firestä.
Before They Are Hanged on periaatteessa joka tasolla vertailukelpoinen sarjan ensimmäisen osan kanssa. Se kenties kärsii trilogian keskimmisen osan kirouksesta, ja ajoittain tuntuu, että Abercrombiella on ollut tietty sivumäärä, johon on pitänyt pyrkiä. Juoni säilyy mielestäni liian staattisena läpi kirjan, ja voisikin sanoa, että kakkoskirjan lopussa ollaan suuren kuvan suhteen melko samassa pisteessä kuin ensimmäisen kirjan lopussa. Silti Abercrombien mutkaton ja paikoin itseironinenkin kirjoitustyyli viehättää.