Valar Morghulis on täydellinen lopetus Game of Thronesin toiselle tuotantokaudelle, sillä se on koko kausi pienoiskoossa: laadultaan järkyttävän epätasainen, täynnä turhia muutoksia, mutta sisältää muutaman huippuhetken.

King’s Landing. Ei suurempaa valittamista; Tyrionin herääminen ja vallan kahvasta lankeaminen on uskollinen kirjoille. Pycellen pieni piikki Tyrionia kohtaan on kiva muistutus aiemmista tapahtumista, toteutus on tosin vähän kaukaa haettu. Sen sijaan en oikein käsitä Tyrionin ja Shaen romantisoitua suhdetta sarjassa: tätä Shaeta on vaikea nähdä kolmoskauden lopussa Tywin Lannisterin sängyssä, ja tuo tapahtuma on mielestäni merkittävä Tyrionin hahmokehityksen kannalta viitoskirjaan mentäessä.

Aidan Gillen jatkaa kauden teemallaan, maneerisella ylinäyttelyllä, ensin kohtauksessa, jossa hänelle myönnetään Harrenhal, ja sen jälkeen keskustelussa Sansan kanssa, jossa hänen ulosantinsa on jokseenkin omituista. Hämmentävää, koska vielä ensimmäisellä kaudella Gillen oli vähintään siedettävä. Ja en todellakaan pidä muutoksesta, jossa Littlefinger suoraan ehdottaa Sansalle ulospääsyä King’s Landingistä. Mikä on jatkossa Dontos Hollardin rooli?

Varysin ja Rosin välinen keskustelukohtaus on sitten täysin turha. Ros ei tunnista Varysiä muusta kuin sukukalleuksien puutteesta? Ovatko eunukit King’s Landingissä niin harvinaisia? Ja mitä itse asiassa Varys tarjoaa Rosille? Lisää ruutuaikaa kolmoskaudelle vain sen takia, että sarjan tekijöillä on jokin omituinen fetissi näyttelijään? Kirjoittakaa nyt se Ros jo hemmetti soikoon ulos sarjasta…

Jaime ja Brienne. Periaatteessa samat kehut ja moitteet kuin kasijakson kohdalla: Gwendoline Christie jää edelleenkin statistiksi yhteisissä kohtauksissa Nikolaj Coster-Waldaun kanssa. Pienet plussat siitä itsetietoisuudesta, että pitkähiuksinen Jaime Lannister todellakin on tunnistettavissa helposti. Coster-Waldaun sopimukseen ei ilmeisesti kuulunut hiusten ajaminen kaljuksi? Sitten kohtauksen päätteeksi saadaan osoitus siitä, miten täysin väärin ovat käsikirjoittajat ymmärtäneet Briennen hahmon. Kylmäverinen, ”hidas” murha ei todellakaan ole ritarillisen Briennen tyylinen. Varsinkin, kun tässä vaiheessa kirjoja Brienne ei ollut vielä edes tappanut ketään. Kohtaus oli eräs suurimmista rikoksista kirjan henkilöitä kohtaan koko kauden aikana.

Robb, Catelyn ja ”Talisa”. Uggh. Tarvitseeko sanoa muuta? Edelleen tämä yksi juonikaari aiheuttaa pahaa ihottumaa, kuten läpi koko kauden. Catelynin ja Robbin välinen dialogi vielä menee, koska siinä muistutetaan ensinnäkin Robbin valan hylkäämisen seurauksista. Sen sijaan Robbin jäätävä käytös äitiään kohtaan on jälleen täysin hahmon vastaista. Robb oli toki vihainen Catelynille Jaimen vapauttamisesta, mutta moinen teiniuhma ei vaan natsaa. Ja sitten se ihQ hääseremonia. Uggh.

Stannis ja Melisandre: Mitä ihmettä Benioff ja Weiss ovat tekemässä Stannisillekin? Psykopaattinen käytös Melisandrea kohtaan, edelleen – hahmon vastaista! Tuskin tarvinnee muistuttaa, että Stannis oli kova, oikeudenmukainen ja ”ennemmin murtui kuin taipui”. Naisten pahoinpitely ei ole Stannisille sopivaa, edes tappion tuskassa. Ja mitä siellä tulessa nyt sitten näkyi? Jos kirjojen lukija on hämmentynyt, entä kasuaalikatsoja? Oliko tämä jo muka lähtölaukaus Muurillemenokampanjalle?

Winterfell ja Theon. Theonin ja Luwinin välinen keskustelu on hyvä. Kaksi lempinäyttelijääni, Alfie Allen ja Donald Sumpter, onnistuvat täydellisesti naulaamaan kohtauksen hengen. Hetki, jolloin Luwin esittää Theonille Muurin mahdollisuutta, herättää kirjan tavoin toivon ulospääsystä.

Harmi vaan että hieno kohtaus pilataan seuraavassa täydellisellä tilannetajuttomuudella. Ensinnäkin Theonin kannustuspuhe on täysin typerä, mutta en silti olisi pystynyt kuvittelemaan sellaista latistusta, mitä kohtauksessa tapahtui. Se ei ollut hauskaa, jos se oli sellaiseksi tarkoitettu, ei loogistakaan, koska kuka oikeasti kuvitteli, että Ironbornit päästetään menemään? Se oli vain äärettömän typerää, ja katsojan ja kirjan halventamista. Korkeintaan antoi täysin väärän kuvan Ironborneista idiootteina ja pelkureina.

Tässä vaiheessa jaksoa olin muuten todella onnellinen, että kausi päättyisi pian, ja tästä ASOIAFin häpäisystä pääsisi vuodeksi tauolle. Onneksi loppua kohti parani.

Paranemisesta iso kiitos Dany-juonelle. Vihdoin, koko kauden sekoilun jälkeen, Qarth näyttää edes vähän sitä taianomaisuutta, mikä olisi pitänyt olla koko ajan ilmassa. House of the Undyingin näyt olivat lähes kokonaan käsikirjoittajien keksintöä, mutta täytyy myöntää, että ne toimivat, ja olivat upeasti toteutettuja. Ja mikä parasta, jopa tarjoavat vähän spekuloitavaa kirjojen ystäville, vaikka GRRM onkin ilmoittanut, että tv-sarjaa ei lasketa kaanoniksi. Danyn saapuminen lumiseen valtaistuinsaliin, jossa Iron Throne houkuttelee häntä – visuaalisesti upeaa työtä. Ja voi miten olisin halunnut Danyn istuvan alas edes hetkeksi, ihan vain profetian takia.

Näyistä merkityksellisimmäksi luin Danyn Muurin läpikulkemisen. Muurista kasvavaa sinistä ruusua ei ikävä kyllä nähty, mutta kyllähän kohtaus pistää epäilemään, että Danyllä ja Muurilla (Jon Snowlla) on jokin yhteys. Jason Momoan pikaisesta paluusta iso plussa. Emilia Clarken ja Momoan välinen kohtaus saattaa olla koko kakkoskauden parhaiten näytelty. Melkein liikutuin.

Myös Warlock-lopetus toimi yllättävän hyvin, ja oli riittävästi kirjan mukainen. Dracarys oli tosin yllättävän tehokasta, plus, miten lohikäärmeet vaistosivat, kuka klooneista oli oikea Pyat Pree? Ehkä se oli sitten sitä Danyn magiaa. CGI-osastolle iso tunnustus jälleen myös lohikäärmeiden toteuttamisesta, mutta olinko näkevinäni, että Viserion oli enemmän vaaleanpunainen kuin kermanvaalea? Xaro Xhoan Daxosista en voisi vähempää välittää, mutta Doreahin juonesta hoitamiselle iso plussa. Nyt sitten on viimeinenkin, ja vähiten tarinaan kuuluva handmaiden kirjoitettu ulos. Ja Dany-juoni pääsee viimeinkin kolmoskaudella etenemään. Mutta mitä tämä lopetus tarkoittaa Arstan Whitebeardin ja Strong Belwasin suhteen? Ehkä he liittyvät tarinaan vasta Astaporissa, toivottavasti.

Aryan ja Jaqenin välinen kumppanuus päätetään kummallisen kumpuilevassa Jokimaiden maastossa. Jaqenista yritetään antaa mystinen kuva ja edellisen kohtauksen Danyn kaltaisesti pistetty katoamaan ja ilmestymään kuin tyhjästä. Noh, repliikit ovat ainakin kohdallaan ”it is not meant for the buying of horses”, ja tuleehan sieltä se lause, jonka mukaan jaksokin on nimetty. Jaqenin kasvojenvaihto oli tälläkin tavalla toteutettuna ihan OK, vaikka sitä kirjaversiota odotinkin. Joskin morffaus olisi ehkä ollut vähän liikaa ysäriä.

Vielä Winterfellin lopetuskohtaus, jossa ei selitetä lainkaan, kuka Winterfellin on polttanut. Jos Ironbornit antautuivat, miksi polttaa linna? Missä ovat valloittajat? Luwinin viime hetkistä tosin plussaa. Ja Branin kottikärryistä. Näemmä käsikirjoittajien on oltava nokkela Isaac Hempstead-Wrightin kasvupyrähdyksen edessä.

Jon Snowin kohtauksessa ilostuttaa leikkisästi miekallaan tökkivä Ygritte. Jonin ja Qhorinin välinen showdown on vähän hutaisten tehty, mielestäni Qhorinin uhraus ei käy tarpeeksi selvästi ilmi. Jos ei ole kirjoja lukenut, tai ollut juonen suhteen tosi tarkkana, helposti kuvittelee Qhorinin olevan ihan oikeasti raivoissaan Jonille. Myöskin eräs Clashin visuaalisimmista kohtauksista, valyrianteräksen hienonhieno viilto Qhorinin kurkussa, jää saamatta. Sen sijaan Jon vain jälleen geneerisesti keihästää Halfhandin miekallaan. Stick him with the pointy end, kai sitten. Wildling-leiri on aika vaikuttavan näköinen Milkwaterin laaksossa. Ai niin, missä hemmetissä se Ghost oikein piileksii?!

Sitten kauden ”huipennus”, josta selvästi näkee, että kaikki rahat menivät Blackwateriin. Massakohtaus on vältetty lähettämällä Sam, Grenn ja Edd keräämään kakkakikkareita jonnekin Fistin juurelle. Sam jorisee jälleen tyhjänpäiväisyyksiä Gillystä, joo, kyllä me katsojat jo tajuamme, että Sam on ihastunut. Storm of Swordsin prologin hitaasti kasvavasta jännitteestä ja huipentumasta ei ole tietoakaan, koska kukaan ei ole jaksanut muistuttaa katsojaa, mitä kolme puhallusta tarkoittaa. Grenn ja Edd katoavat kuin rusakko ruispellosta ja uhraavat Samin Otherseille.

Ja sitten nähdään ihan omin silmin se Other, tai White Walker, mitä lie ovatkaan. Onhan se ihan komean näköinen, mutta mystisyys niitä kohtaan saadaan tällä tavalla tehokkaasti katoamaan. En tiedä, mitä kohtauksesta pitäisi ajatella, varsinkin, kun armeija näyttää olevan Samin suhteen varsin välinpitämätön. Ensimmäisenä mieleeni tuli ”antikliimaksi”, miten kukaan voi todella pelätä tuollaista hitaasti laahustavaa zombiearmeijaa? Ehkä olisi ollut parempi vain mennä kirjan mukaan ”less is more” -tyyliin ja luoda jännitys ja odotusarvo sillä, mikä jää näkemättä.

Siinä se sitten oli, kakkoskausi. Viime viikon Blackwater oli sarjan ylivoimaisesti paras jakso tähän mennessä, mutta finaali jätti minut suurimmaksi osaksi kylmäksi, kuten vähän koko kausi. Kymmenen jaksoa oli liian vähän Clash of Kingsille, ja kaikessa oli vähän sellainen hätäilyn maku. Paikoin myös tuntuu, että laaduntarkkailu ei toiminut. Jopa jaksojen sisällä oli liikaa epätasaisuutta, osa juonikaarista toimi läpi kauden (Theon, Bran, Tyrion), osa laski koko kauden arvosanaa (Robb, Dany poislukien viimeinen jakso).

Onneksi kolmas kirja on jaettu kahteen tuotantokauteen. Clash of Kingsin kohdalla hapuilun vielä jotenkin sallin, mutta kaikkien aikojen parasta fantasiakirjaa, Storm of Swordsia ei kerta kaikkiaan saa pilata. Tällaiselle kirjapuristille pieni tauko sarjan parista tekee nyt hyvää, koska luottavaisen lapsen tavoin tahdon uskoa, että seuraava kausi olisi vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäinen.