Game of Thrones 4.02: The Lion And the Rose
Jani Sintonen Comments Ei kommentteja
Jakson nimestä päätellen herkkiä häätunnelmia olisi tällä kertaa luvassa. Ajatella, jo toiset ilon juhlat neljän jakson sisään! Allaoleva jaksokommentointi sisältää spoilereita kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan.
Sisältää spoilereita! | Valitse tekstiNäytä spoilerit> |
---|---|
Pitkästä aikaa Theonille tarjotaan jotain muuta tehtävää kuin olla Ramsay Snown kidutettavana. Jakson avaava metsästyskohtaus on ehkä turhankin graafinen, tai ainakin se ajaa asiansa. Paljon vastenmielisempi kuin kirjojen sivulauseessa ohitettu esikuvansa. Kohtauksen lopussa muuten suoritetaan ansiokas leikkaus lähikuvaan makkarasta, joka saattaa tuoda mieleen kaikuja viime kaudelta.
Toinen Theon-kohtaus, jossa Roose palaa kotiin, onkin jo tarkoituksenmukaisempi. Roosen halveksuntaa lähentelevä asenne Ramsayta kohtaan muistuttaa, kuka se perheen todellinen kova jätkä onkaan. Locke puolestaan olisi voitu hylätä lopullisesti vaikka pitämään vahtia Harrenhaliin. Hahmo on jo täyttänyt tarkoituksensa Vargo Hoatin stunttina, miksi roikottaa mukana? Ilahduttavasti mieleen palautetaan Ironbornin rooli Pohjoisen valtauksessa, vaikka hämmentävän epätarkkaa karttaa vain pikaisesti vilautetaankin. Vähän jäin myös kaipaamaan ”Reek, rhymes with meek” -sanaleikittelyä. King’s Landingissa veljekset Tyrion ja Jaime tapaavat ja lounastavat. Olen jo tainnut ruikuttaa riittävästi Jaimen aikaistetusta King’s Landingiin paluusta, joten totean, että parempi yhteinen kohtaus kuin se, että olisi menty kirjan mukaan ja odotettu veljesten jälleennäkemistä vankiselleihin saakka. Tyrion istuttaa Jaimen päähän ajatuksen harjoitella vasemmalla kädellä. Odotetusti Ilyn Payne on kirjoitettu Wilko Johnsonin mukana ulos sarjasta, joten Jaimen opettajaksi tulee Bronn. Yllättäen en edes kirjapuristina näe ongelmaa tässä ratkaisussa, vaikka kokisinkin Bronnin olevan yhä enemmän palkkamiekka kuin Tyrionin läpeensä uskottu mies. ”Hahmoja, joiden olemassaolon olit jo melkein unohtanut” -sarjassa tapaamme Varysin, joka varoittelee Tyrionia vielä kerran Shaesta. Hieman yllättäen Varys tarjoaa jälleen Tyrionille mahdollisuutta kuljettaa Shae meren yli turvaan. Pitäisikö tässä uskoa, että Varysillä on oma agendansa mukana, vai suojeleeko hän Shaeta pelkkää hyvää hyvyyttään? Häälahjojen luovutuksessa nähdään ruudulla ensimmäistä kertaa Mace Tyrell, jota voi ensinäkemältä pitää onnistuneena castauksena. Lord Puff Fish, todellakin. Riemastuttavaa on myös nähdä Joffreyn testaavan Widow’s Wailia Tyrionin arvostettuun lahjaan. Ja miekan nimeltä Stormbringer mainitseminen saa aina automaattiset irtopisteet. Lahjojen jaon jälkeen jatkuu jo aivan liian kauan siedetty Tyrion-Shae -piirileikki. Tällä kertaa Shae haluaisi, mutta Tyrion ei. Huoh. Onneksi Tyrion viheltää pelin lopullisesti poikki, mutta vielä vähän ehtii ällöttämään sentimentaalinen musiikki, ikäänkuin shown vetäjät odottaisivat minulla olevan sympatiaa Shaelle. Pah, itsehän pilasivat hahmon. Nyt jännittää vain, mikä on Bronnin rooli Tyrionin petoksessa; ilmiselvästi Shae ei ole voinut laivaan mennä, koska muuten tuleva oikeudenkäynti sekä etenkin Storm of Swordsin viimeinen kohtaus vesittyvät. Unohtuneista hahmoista puheenollen, Stannis ja Davos! Pidin kovasti polttouhrikohtauksen estetiikasta, miten Stannis leukeperät kirskuen pakottaa itsensä katsomaan uhrausta; toisaalta takavasemmalla Davos tuijottaa alistuneena maahan. Selysen kuumeinen hurmio Axel Florentin palaessa kontra Melisandren viileys ja ylimaallinen kauneus… Hieno kohtaus, ja varmasti ajaa sisään sen faktan, miten sekopäiseksi meno on Dragonstonella yltynyt. Stannis ja Davos ovat edelleenkin yhdessä ruudulla ollessaan tässä sarjassa ylittämätön parivaljakko. Vaivaannuttavassa päivälliskeskustelussa muistutetaan hieman Stannisin historiasta sekä vihjataan Melisandren menneisyyteen. Melisandren ja Shireenin kohtauksen pointti jäi ohueksi, pääosin tarkoitus on kai muistuttaa Shireenin olemassaolosta ja vihjailla vielä hieman lisää Melisandren taustoista. Tulesta siirrytään asianmukaisesti Jäähän. Branin kohtaus on tällä kertaa aivan parhautta. Upea, tunnelmallinen metsälavaste ja varsinkin punalehtinen Weirwood. Ihokarvani nousivat jo hetkeksi pystyyn, kun Bran alkoi nähdä näkyjä: toivoin suosikkikohtaustani Dancesta, näkyä vanhoista Pohjoisen kuninkaista. Ihan samaa ei saatu, mutta Ned Stark ja hieman foreshadowingia kuitenkin – lohikäärmeet King’s Landingin yllä! Ja kun jakson käsikirjoittaja on GRRM itse, herää innostunut kysymys, nähtiinkö tässä ensimmäinen vilaus siitä, miten ASOIAF päättyy? Three-Eyed Crow (Raven) myös puhuu Branille ensimmäisen kerran. Tämän kaltainen hienovaraisuus ja katsojan arvostaminen on syy, miksi kirjasarjaan rakastuin, ei puupäinen suoraviivaisuus jota Benioff ja Weiss useimmiten TV-sarjassa tarjoilevat. Loppupuoliskon jaksosta täyttävätkin sitten kuninkaalliset häät, joita jo viime kauden alusta asti ollaan odotettu. Septissä nähdään ensimmäinen vilahdus uudesta Tommenista. Tywinin ja Olennan sanailu on ihan pikkunäppärää, etenkin kun Iron Bank sekä kruunun tyhjätaskuisuus mainitaan. Hääjuhlissa Bronn on hieman alipukeutunut, mutta suurempi synti tulee heti perään, kun mahdollisuus esitellä Oberyn Martell uudelleen pilataan ihan vaan tuosta ohimennen. Oberyniä ja Ellariaa kun näyttää kiinnostavan Meereneese Knot paljon Tyrionia enemmän. Voi tuska, näin nopeasti onnistutaan yksi suosikkihahmoistani pilaamaan… Loppu hääjuhlista meneekin käsikirjoituksen mukaan: huomatkaa etenkin Queen of Thornsin nopea silmänkääntötemppu Sansan kaulakorulla! Yksi kivistä puuttuu, joten ei taida olla enää epäselvyyttä siitä, kuka myrkytti Joffreyn. Myös Joffin malja sijaitsee Tyrellien puolella sopivan ajan… Hienoja yksityiskohtia, olisi mukava tietää, kuinka moni kirjaa lukematon hoksasi asian ensikatsomalta. Briennen hääpiipahaminen on yhtä omituinen kuin edellisessä jaksossa Margaeryn kanssa käyty kohtaus. Oberyn ja Lannisterit… hyvä että edes Myrcellan asemasta muistutetaan. Huipennuksen lähestyessä kääpiöiden esitys on hauskan mauton. ”Joffrey” ratsastaa tiikerillä, ”Balon” krakenilla, ”Robb” sudella, ”Stannis” Melisandrella, mutta kenellä Renly? Briennellä? Tuskin sentään Margaeryä on ratsun tarkoitus esittää. Tunnelma kiristyy hienosti Joffin solvatessa Tyrionia, ja oikeastaan tässä on Red Weddingiä paremmin käsinkosketeltavissa tunne, että jokin on pielessä. Jack Gleeson vetää hienosti loppuun asti, ja on sääli nähdä hänen poistuvan sarjasta, vaikka miljoonat TV-katsojat riemuitsevatkin oikeuden toteutumisesta. The Lion And the Rose on aika lailla varauksettomasti hyvä jakso, pääosin siksi että se on sopivan väljästi rytmitetty. Pääkohtauksen kehittymiselle annetaan tarpeeksi aikaa ja se on lähes identtinen kirjojen kanssa. Mausteeksi annetaan sekaan vähän Stannista sekä huippuhyvä Bran-kohtaus, ja muutenkin kirjoista poiketaan sopivan vähän. |