Alkuköhinöiden jälkeen Storm of Swords -niminen kirjallisuuden juggernautti lisää höyryä, ja se alkaa väkisinkin näkymään kauden edetessä. Walk of Punishment on erinomainen jakso, jossa lähdemateriaalin ylivertaisuus yhdistyy toimivaan kerrontaan.

Edellisessä jaksossa kritisoin kakkoskaudelta tuttua pomppivaa ja hätäisen tuntuista kerrontaa. Walk of Punishmentissa ollaan jälleen löydetty balanssi, ja fokus kohdistetaan oikeisiin kohtiin. Kolme kohtausta nousee ylivoimaisesti muiden yläpuolelle, eikä todellisia naamapalmukohtauksia ollut yhtään.

Mutta edetään tutusti kohtaus kerrallaan. Jakso alkaa komeasti Hoster Tullyn hautajaisilla. Kohtaus (ja sitä seuraava) tekee Edmure Tullystä turhan vahvasti epäonnistuvan surkimuksen. Käsikirjoittajat olisivat voineet antaa Edmuren onnistua kolmannessa laukauksessaan, kuten kirjoissa. Blackfishin aggressiivinen reaktio ei vastaa kaksikon välejä kirjoissa. Edmure oli naiivi, ja yli-innokas, mutta ei Martin hänelle kirjoittanut sellaista luuserileimaa, joka heti esittelyssä häneen isketään. Sivuhuomiona Tullyjen hautausmenot ovat kyllä omituiset; tuossa on aina riski menettää kalmo polttamattomana joenmutkan taakse. Eikö helpompaa olisi tuikata vene tuleen heti rannalla?

King’s Landingissa enimmäkseen hassutellaan tässä jaksossa. Tywinin neuvonpito on fysikaalista komediaa, joka onnistuu vain ja ainoastaan näyttelijöiden suvereniteetin ansiosta. Jopa Aidan Gillen näyttelee ensimmäisen kerran ykköskauden jälkeen hyvin tässä jaksossa! Asiaankin päästään, kun Tyrion nimitetään Master of Coiniksi. Tapahtumat tuntuisivat etenevän kohti suuria kuninkaallisia häitä selvästi nopeammin kuin kirjassa. Hmm.

Palataan Jaimeen ja Brienneen tuonnempana, mutta heidän ensimmäisessä kohtauksessaan toki huvitti Boltonin iloiset veikot lauleskelemassa ”Bear And the Maiden Fairiä”.

Arya saa tällä kertaa vähemmän ruutuaikaa, mutta kohtaus Crossroads Innillä on ihan symppis Hot Pien hyvästien merkeissä. Leipäsusi oli ihan hauska juttu ja näyttelijäkolmikko osuu napakymppiin tulkintojensa kanssa.

Riverruniin palataan Catelynin ja Blackfishin kahdenkeskisen kohtauksen kanssa. Jälleen tulee todistettua, miten hyvä Michelle Fairley on, kun käsikirjoittajat pystyvät antamaan hänelle kunnon materiaalia. Catelynin hahmon kannalta avautuminen Branin ja Rickonin menetyksen surusta on tärkeä. Loistavassa kohtauksessa kuitenkin häiritsee omituisen hämärä tulkinta Blackfishin ja Hoster Tullyn välisestä vihanpidosta. Hoster kantoi kaunaa Blackfish-lempinimestä? Vähän kirjojen materiaalia lisää avaamalla olisi saatu heti Brynden Tullystä paljon mielenkiintoisempi hahmo.

Välittömästi tämän kohtauksen jälkeen päästään taas hetkeksi tuskastumaan ”Robb Starkin vaimon” kanssa, kun modernin hassu ja symppis hoitaja visiteeraa Willem ja Martyn Lannisterin luona. Kohtauksen päämerkitys on tietenkin esitellä viattomat Lannisterin vesat, mutta kyllä se nyt vaan niin on, että joka kerta, kun Talisa tulee ruutuun, tekisi mieli pikakelata kohtaus. Tämä ei ole tarkoitettu mitenkään näyttelijä Oona Chaplinin vastaiseksi kommentiksi, vaan pikemminkin kipeänä muistutuksena siitä, mikä Game of Thronesissa on isossa kuvassa väärin.

Pohjoisessa Jon Snow ja kumppanit pääsevät Fist of the First Menille, jossa white walkereiden tuhoa ihmetellään. Viittaus artistisuuteen on tietysti pieni nyökkäys koko sarjan avausjakson okkultisesti aseteltuihin ruumiisiin, joita ei ole vieläkään selitetty. Eikä taida olla shown tekijöilläkään sen parempaa käsitystä, miksi moista geometrisyyttä Othersit harrastavat. Muuten on sanottava, että kolmikko Mance-Tormund-Orell tuntuu ihan toimivalta, harmi vaan, että Tormundin huumorista ei vieläkään olla nähty vilaustakaan.

Sam ja Night’s Watchin jäänteet saapuvat Crasterin tuvalle. Tämä jakso on yksi tunnelmallisimmista tähän mennessä sarjassa nähdyistä, ja mielestäni ensimmäistä kertaa onnistuu lähes tavoittamaan Muurin takaisten maiden tietyn toismaailmaisen, kummittelevan ilmapiirin. Kohtaus hitaasti leijuvine lumihiutaleineen ja vahvoine varjoineen on lähes unenomainen, pakanallinen ja jopa kalevalainen hengessään. Sopiva kiireettömyys antaa Crasterin mökille tilaa hengittää. Synnytyskohtauksen hienous piilee sanomattomissa sanoissa.

Theonin pako Dreadfortista on helppo (ymmärrän kyllä miksi, vaikka viime jaksossa en vielä juonenkäännettä tajunnut) ja takaa-ajo on ihan jees pieni action-kohtaus. Mielenkiintoista on, miten käsikirjoittajat ovat onnistuneet toteuttamaan tavallaan Reek <-> Bastard -switcheroon TV-sarjaankin. Hyvä yritys, joskin viimeistään kuolevan ”Ramsayn” sanat tietenkin paljastavat juonen.

Yksi isoimpia kysymysmerkkejä on Stannisin ja Melisandren kohtaus Dragonstonen rannalla. Mel on lähdössä, mutta minne? Jos pitäisi veikata, Braavosiin. Stannisin kiihkeys ei mielestäni edelleenkään sovi hahmoon, Stannisista yritetään sarjassa tehdä jonkinlaista epätoivoista hullua. Carice Van Houten on tosin viime jaksoissa ollut niin upea ilmestys, ettei kiihkeys minua juuri yllätä. Mikä on viittaus muissa virtaavaan Stannisin vereen? Shireen?

King’s Landingissä slapstick jatkuu. Tyrionin ja Littlefingerin kohtaus on vielä ihan asiaankuuluva, kun Littlefinger vihjaa Shaen olemassaolosta. Sen jälkeen tuhlataan pari minuuttia Podin miehistämiseen, ja varmistetaan, etten enää koskaan pysty ajattelemaan termiä ”Meereneese knot” samalla tavalla kuin ennen… Täytyy kyllä myöntää, että kohtauksen lopetus on ihan hauska, ja syventäähän se Podin hahmoa mukavasti.

Lopussa jälleen totutusti parhaat päältä. Tarkoittaa Danyä. Olen todella, todella vaikuttunut kolmannen kauden Dany-juonesta. Tämänkertainen kohtaus tuotti ensimmäistä kertaa pitkästä, pitkästä aikaa kylmät väreet selkäpiihin: Rhaegar-mystiikkaa sivutaan (Ser Jorahin kuuluisa Rhaegar-sitaatti on mukana!), Aegon the Conqueror mainitaan. Ja parasta kaikessa on neuvottelukohtaus Danyn ja Kraznysin välillä. Emilia Clarke ja Dan Hildebrand ovat parempien ylisanojen puutteessa loistavia. Clarken muodonmuutos ujosta Danystä kuningatar Daenerys Stormborniksi täydentyy varoittavalla katseella, jonka hän heittää Ser Jorahiin. Olen todella onnellinen, että kirjojen ylivoimainen suosikkihahmoni saa ansaitsemaansa kohtelua TV-ruudussa. Ja tuskin maltan housuissani pysyä kuvitellessani, mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu.

Jakso päättyy mojovaan yllätykseen, kun Jaime puhuu itsensä Locken kaveriksi. Pidän siitä, miten Locke ja Boltonin porukka on käytännössä Vargo Hoat ja Brave Companions, ihan safiirirepliikkejä myöten. Vaikka tiesin, mitä tuleman pitää, silti kohtaus onnistui osittain yllättämään minut. Komea shokkiloppu lähentelee tehoiltaan Viserysin kultaisia kruunajaisia.

Ennen jaksoa ajattelin, että tämä tulisi olemaan jonkinlainen vedenjakajajakso: kakkoskauden kertajaiset olivat nyt ohi, ja kolmoskauden olisi aika näyttää, mihin suuntaan mennään. Olin hieman jännittynyt ja epäileväinen, varsinkin kun huomasin alun kertauksesta, kuinka montaa juonilankaa tällä kerrallakin kuljetettaisiin, mutta nyt pääsivät mokomat yllättämään ihan totaalisesti. Juonen kuljetus oli tasapainoista, lähdemateriaalia ei oltu menty säätelemään, vaan lähes kaikki meni ”by the book”. Samin tunnelmallinen kohtaus, Danyn huima neuvottelu sekä jakson shokkilopetus olivat parasta materiaalia sitten Blackwaterin. En haluaisi hehkuttaa liikoja, mutta jos mitataan ihan jakson jättämällä fiiliksellä, niin ei näin hyvältä tuntunut kertaakaan kakkoskaudella, poislukien ehkä se Blackwater.