Jakso alkaa Branin komella viherunikohtauksella, joka sisältää mukavan mementon sarjan ensimmäiseen jaksoon. Isaac Hempstead-Wright (ja Maisie Williams, kuten myöhemmin todetaan) on kasvanut kausien välillä varsin silmiinpistävästi ulos roolistaan. Summer ja Shaggydog saavat ensimmäisessä kohtauksessa lähes saman verran ruutuaikaa kuin viime kaudella kokonaisuudessaan.

Tämänkertainen Robb-juoni on malliesimerkki siitä, miten eksyksissä Talisan hahmon kanssa käsikirjoittajat ovat. Robbin ja Talisan välinen kuhertelukohtaus, jossa jälleen korostetaaan turhan päiten Talisan eksoottista Volantis-taustaa, on lyhyt mutta vaivaannuttava. Sen sijaan heti, kun kohtaus siirtyy Robbin ja Catelynin väliseksi, homma lähtee toimimaan. Äidin ja pojan yhteinen, sanaton huoli kaksinkertaisista huonoista uutisista on parasta Robb & Catelyn -kemiaa sitten ensimmäisen kauden. Theon mainitaan, leikkaus –

– ja whoosh, tervetuloa Dance With Dragonsiin! Kronologia heittää kerrassaan ironisen voltin, kun Clash of Kingsin lopusta pompataan suoraan viidenteen kirjaan. Leikkaus sinänsä on varsin onnistunut, sillä kuvainnollinen kylmä suihku se on kirjat lukeneelle. Toki Theonin paluu oli tiedossa, mutta näin aikaisessa vaiheessa…? Ikävä kyllä tämä tarkoittanee sitä, että todella paljon täytesisältöä Theonin kanssa tarvitaan. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä siitä seuraa, kun Benioff ja Weiss pääsevät säveltämään. Ensimerkkejä täytteestä on nähtävissä jo jakson jälkimmäisessä Theonin kohtauksessa. Kummatkin kohtaukset tuntuvat sekavilta, sillä katsojan oletetaan muistavan Roose Boltonin ohimennen maininneen hänen äpäränsä vanginneen Theonin. Muuten katsoja on hukassa, ihmetellen, missä Theon on, kuka häntä kiduttaa ja miksi? Itse Bastard of Bolton ei juuri minkäänlaisia tunteita herätä. Hmm.

Brienne ja Jaime vaeltavat läpi poltettujen ja ryösteltyjen Jokimaiden. Paitsi että kaikkialla on vihreää ja vuohet määkivät iloisesti niityllä. Coster-Waldau on ansainnut jokaisen minuutin ruudulla, ja kaksikon dialogi on sopivan lennokasta. ”Renly ja throne of cocks” kutitteli huumorintajuni infantiilia puolta. Kiitos myös siitä, että Brienneä ei kuitenkaan laitettu teurastamaan tunteettomasti viatonta maanviljelijää, vaikka hetken aikaa jo pahinta pelkäsinkin. Jakson päättävä taistelu sillalla on vähän kankean näköistä, ja loppujen lopuksi Brienne voittaa turhan helpon oloisesti. Mutta kun näin tarkasti kuitenkin kirjan mukaan pelattiin, miksei satunnainen Boltonin mies voinut olla Vargo Hoat?

King’s Landingissa Joffreyn ja Catelynin välillä viitataan Margaeryn kaksinaamaisuuteen. Samalla jatketaan myös edellisessä jaksossa aloitettua pojan ja äidin välisen kuilun kasvattamista. Sansan teehetki Queen of Thornsin kanssa pitäisi olla jakson kohokohta, mutta jotain jää puuttumaan. Olisiko se sitten Butterbumps ja kirjojen kohtauksen enemmän salainen luonne. Nyt Sansa ja Tyrellit keskustelevat valonaroista asioista keskellä avointa puutarhaa. Kuvittelin koko ajan, että muurin takana on Varysin pikkulintuja kuuntelemassa. Diana Riggs tekee huolellista työtä Queen of Thornsina, mutta minun odottamani piikikkyys jää puuttumaan. Ehkä odotin hahmolta ja kohtaukselta enemmän, vaikka ei se missään nimessä epäonnistunut ole.

Paluu Robb-juoneen (argh) alkaa muistutuksella, että Grey Wind on olemassa. Hyvä siitä. Rickard Karstarkin ja Robbin välisessä keskustelussa huokuu vasallin kunnioituksen puute herraa kohtaan. Kirjojen Karstarkin tilanteeseen epäkunniottava puhe ja lauseiden keskeyttäminen olisi sopinut, mutta TV-sarjassa eripuraa ei perustella tarpeeksi. Jakson pohjakosketus otetaan Catelynin ja Talisan keskustelussa. Catelynin ja Jonin suhde tiivistetään yhteen lauseeseen ”olin kateellinen hänen äidilleen”. Siis mitä? Vihainen, loukattu ehkä, mutta kateellinen? Ovatko Benioff ja Weiss lukeneet Valittujen Palojen lyhennetyn version ASOIAFista?

Mancen leirissä käydään tällä kertaa nopeasti vain yhdessä kohtauksessa. Viime jaksossa odottelemani warg-viittaukset saadaan nyt mukaan juoneen. Ja Mackenzie Crook mukaan näyttelijäkaartiin, mikä minulle Office-fanina (alkuperäinen versio, huom!) on aivan mahtavaa. Sam ja kumppanit palaavat muurille, ja Rastin paluu tarinaan on pieni mukava plussa. Mutta miksi ihmeessä Dolorous Edd oikein äksyilee Samille? Säästetäänkö obsidiaanitikarikohtaus seuraavaan jaksoon?

Bran-juoneen palattaessa esitellään Jojen ja Meera Reed, ja Summer mainitaan laskujeni mukaan ensimmäisen kerran nimeltä! Ensivaikutelma Jojenista on vähän liian omahyväinen verrattuna kirjojen ylivakavaan pikkupoikaan. Branin viimeisessä kohtauksessa sidotaan Jojenin ja Meeran tausta historiaan. Riemastuin heti, kun tuli puhe Howland Reedistä ja Robertin kapinasta. Harmi, ettei keskustelu edennyt siitä. Taisi jäädä niinkin merkityksetön juttu kuin Nauravan Puun ritarin tarina kertomatta. Totuuden nimessä en tietenkään sitä edes odottanut, mutta silti…

Arya, Hot Pie ja Gendry matkaavat Jaimen ja Brienne tavoin raiskatuilla Jokimailla; vakavasti puhuen raunoitunut kivimuuri on upea kuvauspaikka, ja plussaa siitä, että myös kirjassa piileskeltiin muurin takana. Mutta istten tulee shokki: Thoros? Näyttelijä olisi mennyt minulla täydestä Tom O’Sevensinä, mutta… Thoros? Kenties taas tottumuskysymys, mutta minulla on tässä sarjassa usein vaikeuksia päästä eroon ensivaikutelmista.

Hetkeksi palataan King’s Landingiin, jotta saadaan Tyrion-kiintiö täytettyä. Tyrionin ja Shaen välillä viitataan Sansan naimattomuuteen, toivottavasti tämä ei viittaa siihen, että naimakauppa olisi Tyrionin itsensä idea. Joffreyn ja Margaeryn välisen kohtauksen pointti on ilmeisesti osoittaa, miten Margaery kykenee manipuolimaan Joffreytä. Muuten sadoeroottinen kohtaus ei juurikaan riemunkiljahduksia käsikirjoittamisen tasosta nosta.

Sitten jakson huipennus ja malliesimerkki, että en ole juonen muutoksia vastaan, kun ne on hyvin toteutettu. Aryan ja kumppaneiden tavernatarinointi (Crossroads Inn!) kääntyy vakavaksi, kun Hound tuodaan sisään. Arya lähes pääsee karkuun, mutta Hound tunnistaa hänet… juonen kerrannaisvaikutukset ovat käsinkosketeltavat. Hyvin tiivistetty Arya-juonen useampi luku yhteen kohokohtaan.

Yhteenvetona kakkosjaksosta jäi paljon laimeampi maku kuin viime viikon jaksosta. Eräs syy oli jälleen rytmitys: juonikaaria oli ahdettu yhteen jaksoon jälleen liialti. Ilman Jonia ja Samia oltaisiin tässä jaksossa varmasti pärjätty. Onneksi Dany ja Davos oli tällä kertaa maltettu sivuuttaa. Pari kyseenalaista kohtausta sekä lievä huoli Theon-juonen etenemisvauhdista tuovat kuitenkin ikäviä muistikuvia kakkoskauden heikoimmista hetkistä. Kumpi on sitten sarjan todellinen taso, viime viikkoinen vai tämän viikkoinen? Plussaa Bran- ja Arya-kohtauksista sekä Robbin ja Catelynin kahdenkeskisestä hetkestä.