Tiedättehän, miten aina joskus jokin TV-sarjan yksittäinen jakso jää elämään ikään kuin koko sarjan määrittävänä kohokohtana? Vähän niin kuin X-Filesin ”Redux 2”, Babylon 5:n ”Z’ha’dum”, ST TNG:n ”The Inner Light”, Wiren… noh, koko ensimmäinen, toinen ja kolmas kausi? Tai Game of Thronesin ”Blackwater”?

Blackwaterissa selviää, mihin kakkoskauden määrärahoja on säästelty. Näyttävän ja toimintaa täynnä olevan jakson tärkein osanen on kuitenkin itse Big Man, käsikirjoittaja George R.R. Martin, joka näyttää, miten homma tehdään ja pyyhkii luvalla sanoen kaikilla muilla tämän kauden kirjoittajilla lattiaa. Blackwater on vain osittain hyvää popcorn-viihdettä; vähintään yhtä tärkeä osa jakson onnistumisessa on se henki, mikä kaiken taistelun alla juonen keskellä liikkuu.

Blackwater lienee kaikista sarjan tähän astisista jaksoista lähimpänä kirjan tapahtumia. Tämä on hämmästyttävää, sillä yhteen tuntiin on saatu mahtumaan melkein viisi kokonaista lukua, ja vielä muutama uusi kohtaus aivan jakson alkuun. Tyrionin ja Shaen välinen intiimi kohtaus oli ihan OK; suurin yllätys minulle oli, että koko jakson aikana Shae ei minua ärsyttänyt. Houndin ja Bronnin nokittelu oli puolestaan vähän kaukaa haettu, enkä oikein ymmärrä, mitä vastakkainasettelulla haettiin. Saatiinhan sillä vastapainoksi jakson loppuun tilanne, jossa Bronn käytännössä pelastaa Cleganen hengen.

Varysin kartta oli mielenkiintoinen lisäys. Varys käytännössä tarjoaa Tyrionille mahdollisuuden väestön evakuoimiseen maanalaisten tunnelien kautta, mutta tämä jätetään kokonaan huomioimatta. Ainakin kuninkaalliselle perheelle olisi tuota kautta pakotie tarjolla.

Mutta sitten noin 16 minuutin kohdalta jakson loppuun saakka onkin tarjolla parasta TV:tä, mitä olen muutamaan vuoteen nähnyt.

Kaikki näyttelijät tekevät kauden parhaat suorituksensa. Cersein vastaanotolla Lena Headey on miltei koominen vähitellen humaltuvana kuningattarena. Sophie Turner tasapainottaa pelokkaana Sansana, joka ottaa hienosti tilanteen haltuunsa Cersein menettäessään sen hyppysistään. Kaikki yksityiskohdat – viinin juottaminen, humaltuneet puheet sekä deadpaninä heitetty ”is your red flower still blooming?” ovat mukana. Myös Ilyn Payne, jota on mukava nähdä pitkästä aikaa. Wilko Johnson on kyllä aika kova äijä mulkoilemaan! Jakson lopussa Cersein ja Tommenin (jota muuten näyttelee jälleen yksi superlahjakas lapsitähti) kohtaus rautavaltaistuimella on niin veret seisauttavalla tavalla toteutettu, että se olisi kuulunut kirjan kansienkin väliin. George saa olla tästä kohtauksesta ylpeä, näin jälkikäteenkin.

Liam Cunninghamin Davos pelataan asiankuuluvan aikaisin jaksosta pois, mutta jösses sentään, millainen karisma tuolla miehellä on. Siinä vaiheessa, kun Stannisin laivasto on lipumassa ansaan, kaikki jännite heijastuu Cunninghamin kasvoista. Repliikki ”wildfire!” nostaa karvat pystyyn. Laivojen räjäyttäminen on taatusti maksanut maltaita, hunajaa ja mansikoita, mutta jokainen sentti on hyvin käytetty. Vihreä tulihelvetti näyttää yksinkertaisesti ihan älyttömän hyvältä. Erikoismaininta pyromanceri Hallynen ilmeistä, ASOIAF-äänikirjojen legenda Roy Dotrice laittaa parastaan.

Maataistelussa vierastin hieman Stannisin taistelemista etujoukoissa, vieläpä ilman kypärää. Kenties katsojille oli paikallaan muistuttaa, että Stannis on monella tapaa kova jätkä. Silti olisin melkein mieluummin nähnyt hänen pysyvän arvolleen sopivan etäisyyden päässä tappamisesta. Taistelut näyttivät ihan asiallisilta, tosin olisi niitä ekstranäyttelijöitä voinut vielä parikymmentä lisääkin olla.

Cleganen murtuminen on jälleen yksi niitä kohtauksia, jotka oli toteutettu paremmin, kuin osasin toivoa. Myös Rory McCann tekee tähän asti parhaan suorituksensa, lasittuneet katseet tulipätsiin, Joffreylle haistattelu, ja kohtaus Sansan kanssa. Sansan ja Sandorin välinen kohtaus oli eräs niistä, jonka en olisi uskonut päätyvän TV-sarjaan, ja veikkaan, että jos käsikirjoittajan olisi ollut kuka tahansa muu kuin GRRM, se olisi tulkittu turhaksi. Vaikka en erityisesti mikään Sandor & Sansa -fani olekaan (enemmänkin Sandor & Arya!) niin avasihan tuo paljon Houndin persoonaa. Ja hetken jopa toivoin, että Sansa olisi suostunut Cleganen ehdotukseen…

Tyrionin innostava puhe sotilaille vältti taitavasti juustoisuuden. Ja tällä kertaa Tyrionkin onneksi pääsi osalliseksi taisteluun, eikä tajun vievää kilpeä ilmestynyt tyhjästä. Toinen yllätyssisällytys oli Mandon Mooren petturuus; aika hyvin, kun Moore mainittiin ensimmäisen kerran vasta viime jaksossa. Nyt tilanne saattaa toki hämmentää kirjaa lukemattomia, mutta varmasti tulevissa jaksoissa asiaan palataan. Pod Paynen urheudesta myös pisteet, näinköhän olisi, että Podilla on neloskaudella kirjan mukainen rooli? Lopussa Tyrion saa komistavan arpensa, mutta sentään koko nenää hän ei menetä. Kenties tuo olisikin ollut vähän liian hankalasti maskeerattava.

Highgardenin ja Lannisterien lopun viime hetken pelastus tuntuu TV:ssä vähän kliseiseltä, mutta ei auta valittaa, koska lähdemateriaali asiaa tukee.

Pakko vielä mainita lopputekstien aikana soivasta ”The Rains of Castamerestä”. Lyttäsin kappaleen edellisessä postauksessani ehkä liiankin kovin sanoin, ja myönnän, että tuossa lopetuksessa tulkinta toimii täydellisesti. Kritiikkini oli ehkä hieman huonosti suunnattu, lähinnä kummastelin, miten vähäeleinen laulu sopisi tulevaan kolmoskirjan huipennukseen. Kenties siellä tosiaan käytetään eri versiota kappaleesta.

Blackwater on sarjan tähän mennessä paras jakso. Tätä arvonimeä tulee turhankin usein julisteltua arvostelun lopussa, mutta tällä kertaa näytöt ovat kiistattomat: yhden sijainnin show auttaa jännitteen ylläpitämisessä alusta loppuun, kaikki näyttelijät ylittävät itsensä, toimintakohtaukset ja efektit ovat parasta a-luokkaa. Ja mikä hienointa, siinä on mukana kaikki olennainen ja tärkeä, mikä kirjoissakin. Tähän mennessä parhaiten toteutettu jakso ja paras sovitus TV-ruutuun.

Ensi viikolla katsotaan, saadaanko muutama toisten juonilankojen ongelmakimppu oikaistua. Kauden finaalista on syytä odottaa hyvää, mutta tuskin sentään niin hyvää kuin tämän viikon jakso.