Pian Game of Thronesia voisi alkaa markkinoimaan ”perustuu G.R.R. Martinin romaaneihin” sijaan lauseella ”löyhästi ideoitu G.R.R. Martinin romaanien perusteella”, sen verran on eri juonilankoja tiputeltu, lisätty, yhdistetty ja tiivistetty. Mutta vastoin kirjapuristin imagoani reagoin tällä kertaa ”who cares!” koska kuutosjakson ensimmäinen puolisko on tähän mennessä suurin piirtein parasta GoTia. Eikä se jälkimmäinenkään ihan surkea ole, vaikka sieltä enemmän nalkutettavaa löysinkin.

Tämänkertaisen jakson on ohjannut David Nutter. Kaltaiseni vanha x-fiili luonnollisesti tunnistaa nimen heti ja ottaa sen laatutakuuna. Lasken Nutterin suureksi ansioksi Winterfellin valtauskohtauksen. Enpä ole vähään aikaan TV:stä nähnyt yhtä intensiivistä, taitavasti kuvattua ja hyvin näyteltyä kahdeksanminuuttista kuin se, millä tämänkertainen jakso pyörähtää liikkelle. Uskallan jopa väittää, että sarjan versio on dramaattisempi ja toimivampi kuin kirjassa. Kirjat tavoittavat toki pitkän piirityksen aiheuttaman Theonin umpikujaan ajautumisen ja epätoivoisuuden, mutta tiivistetty otanta toimii ruudulla loistavasti. Dramaattiset kuvakulmat, taktinen vesisade, Ron Donachien ja Alfie Allenin fantastiset suoritukset ja kohtauksen huipentuminen teloitukseen, jossa tarvitaan aivan liian monta iskua. Rodrikin sanat ”now you are truly lost”, joita en muista kirjassa olleen. Plussaa vielä myöhemmässä kohtauksessa Summerin ja Shaggydogin paluusta ruutuun.

Jon Snowin ekspeditio matkaa kauniissa maisemissa, joita entisestäänkin parantaa Rose Leslie Ygrittenä. Vaikka Ygritte on kirjan kuvaukseen nähnyt hieman liiankin kaunis, näyttelijä onnistui myymään hahmonsa minulle noin millisekunnissa. Jokin hänen olemuksessaan vain natsaa niin hyvin siihen Ygritteen, jonka kirjoista olen visioinut. Kenties se on uhmakas katse, jolla Ygritte kohtaa Jon Snown. Jotenkin siitä välittyy se ylpeys kuulua Vapaaseen väkeen, en tiedä. Joka tapauksessa fantastinen roolitus. Pienenä yksityiskohtana kiinnittäkääpä huomio ”teloituskohtauksessa” Rose Leslieen, kun Jon tuo Longclaw’n Ygritten niskalle: repliikin ”that’s cold” kohdalla sydämeni melkein hyppäsi tyhjää. Myös kemia Kit Haringtonin kanssa tuntuisi olevan sisäsyntyistä, nauroin ääneen kohtauksessa, jossa Jon ja Ygritte valmistautuivat yöpuulle. Koen TV-sarjan perusteella Jon Snow’n ihastumisen entistä uskottavammaksi, Ygritte on varmasti nainen, jollaista Jon ei ole aiemmin tavannut. Mutta missä Ghost on, kun ensinnäkin Jon tarvitsisi apua takaa-ajossa ja myöhemmin lämmikkeenä?

Aryan juonessa on pari kohtaa, jotka kutittivat väärään suuntaan. Onko meidän määrä uskoa, että Amory Lorch ei osaisi lukea? Lorch sentään kuuluu ylhäiseen sukuun, joten näen sen liian epäuskottavana. Littlefingerin rooli on tällä kaudella ilmestyä kerta toisensa jälkeen tyhjästä sinne, missä tapahtuu. Kirjojen mukainen Tywin ei olisi suostunut hetkeksikään neuvottelemaan lordi Baelishin kanssa. Sokkoleikkiin viininkaadossa on saatu jännitettä (Nutter, taas), mutta koen sen muuten vaivaannuttavana. Tuolta etäisyydeltä ja tuolla näkyvyydellä Littlefinger olisi taatusti tunnistanut Aryan. En ole ihan varma, mitä jaksossa meille uskotellaan, mutta mikäli Littlefinger tunnistaisi Aryan, ja olisi asiasta hiljaa, saisi kirjojen koko Jeyne Poole-vaihtojuonen näyttämään täysin erilaiselta.

Tywinin ja Aryan bondaaminen on mielestäni täysin Tywin Lannisterin hahmon vastaista. Keskustelulla saadaan pieni tiedonmurunen Tywinin isästä Tytos Lannisterista (joka luojan kiitos vastaa kirjojen tarinaa), mutta muuten en näe avautumisella funktiota. Luulisi, että Tywin Lannister on elämänsä aikana nähnyt riittävästi nokkelia lapsia ollakseen vaikuttumatta ja tykästymästä Aryaan. Amory Lorchin kuolemassa täytyy immersiota venyttää aika lailla, Jaqen saattaa olla hyvä, mutta että noin nopeasti?

King’s Landing saa myös pitkästä aikaa hieman actionia. Jack Gleesonia olen tällä kaudella jo kehunut useaan otteeseen, joten ei siitä sen enempää. Myrcellan mukaan muuten lähtee yksi valkoviitta, mikä on tärkeä yksityiskohta, kun päästään Feastin tapahtumiin saakka. Rajallisilla resursseilla on varsin hyvin onnistuttu kuvaamaan mellakkakohtaus (propsit Nutterille jälleen), ja septon-paran kohtalo on melko brutaali. San&San-fanitkin saavat aihetta riemuun. Täytyy ihailla Sophie Turneria, joukkoraiskauskohtaus ei taatusti ollut mikään helppo olla osallisena. Muutenkin Clashin Sansa-abuse tuodaan aika perinpohjaisesti myös sarjassa esille.

Sitten ne viime aikojen pahimmat rikoksenuusijat: Dany ja Robb. Robb ja ”Jeyne” saivat minut kiemurtelemaan myötähäpeästä; mitä tämä on, Twilight? Catelynkin ilmestyy paikalle ja tyytyy hymyilemään tietäväisesti poikansa pienelle ihastukselle, muistaen kuitenkin holhoavasti mainita Robbin sitoumuksesta. Ugggh. Robb-juonen ainoa pelastava tekijä on viittaus Ramsay Boltoniin.

Dany ja Qarth ovat olleet selvästi käsikirjoittajien murheenkryyni koko kauden ajan. Siellä päässä ollaan kyllä aivan hukassa – kaikki kirjoista puuttuvat [lisää tähän eksoottinen kauppatavara] Kingit, Xaron selittämätön läsnäolo vaikka Dany on jo kieltäytynyt hänestä, warlockien(?) lohikäärmeiden varastaminen… Noh, saadaanhan Dany tuollakin tavalla House of the Undyingiin. Mutta wait, what?! Oh my god, they killed Irri! YOU BASTARDS! Doreahko on nyt sitten ohittanut molemmat Danyn handmaidenit hierarkiassa? Miksi??

Uuuh. Ilman Talisaa ja Qarthia tämä jakso olisi ollut lähes täydellinen. Nyt pari low blowia jakson loppuun jättää lievästi karvaan jälkimaun. Käsikirjoitus kaartaa yhä kauemmas kirjoista, mutta tällä kertaa pelastajana ovat hyvin tehdyt kohtaukset ja ah, Ygritte. Katsotaan nyt, mitä ensi jakso tuo tullessaan.