Viime jaksossa oli muutamia minua niin paljon harmittaneita muutoksia, että olen varsin ilahtunut tämän kolmosjakson kovasta tasosta. Monia hyviä kohtauksia, toteutettu uskollisesti kirjan hengelle. Liekö kevättä rinnassa, koska tässä jaksossa huomioni kiinnittyi erityisesti sarjan upeaan naiskaartiin…

Jakso pyörähtää liikkeeseen suoraan edellisen lopetuksesta. Jon Snow on nähnyt jotain, josta isäntä Craster ei erityisemmin pidä. Kohtauksessa kiinnittää huomiota Old Bear Mormontia näyttelevän James Cosmon suoritus. Aivan ensimmäisen kauden ensihetkillä mielikuvani Jeor Mormontista eivät osuneet täysin yhteen kirjan kanssa, mutta Jon Snowia kuulustellessaan en enää voisi kuvitella parempaa näyttelijävalintaa rooliin. Cosmo huokuu iän ja fyysisen voiman tuomaa auktoriteettia, ja kun pienetkin tunteen ilmaisut näkyvät kasvoilla – perfect. Kit Haringtonilla on toistaiseksi toisella kaudella ollut varsin vähän tekemistä, mutta eiköhän sekin muutu viimeistään Ygritten (uuh :)) tullessa mukaan.

Sam puolestaan on selvästi kirjaa aktiivisempi naisten suhteen. Gillyn lahjomista voi pitää jo suoranaisena iskuyrityksenä, joka ei kirja-Samille sovellu, mutta on aivan linjassa tv-Samin kanssa. Ei valittamista, koska tv-Samin hahmo on hyvin pohjustettu jo ensimmäisen kauden keittiönsiivouskeskustelusta lähtien. Sitä paitsi veikkaisinpa, että kirja-Samkin olisi käyttäytynyt samalla lailla, mikäli kirja-Gilly olisi kuvailtu yhtään Hannah Murrayn näköiseksi. Kokonaisuudessaan ihan söötti kohtaus joka muistutti Samin taustasta.

Braniakin käydään välillä moikkaamassa Winterfellissä, ettei paikka kokonaan unohdu. Branin wargauskyvyistä muistutellaan, mutta Summerin nimeä ei vieläkään mainita! Mikä olisikaan ollut parempi tilaisuus kuin tässä, kun Bran herää tuijottaen Summeria silmiin. Valtava ero muuten tämän ja edelliskauden välillä susien käytössä. Nyt ne todella ovat osa tarinaa, kuten pitääkin. Myös maester Luwinille annettu ruutuaika on aina plussaa, tällä kertaa muun muassa kommentoidaan mestarin ketjua, sekä mainitaan Children of the Forest ensimmäisen kerran.

Winterfellistä loikataan suoraan Reachin reunamille, kun Catelyn on taivaltanut ilmeisen tapahtumaköyhästi läpi sodan runtelemien jokimaiden. Tämä Catelynin (jo toinen) immersiota koetteleva harharetki on eräs niitä harvoja juttuja, joissa Martinin on selvästi oikonut mutkia kirjoissa. Mutta se siitä; itse kohtauksessa tapaamme pitkästä aikaa Renlyn ja Loras Tyrellin, sekä upeat uudet ladyt Margaeryn ja Tarthin Briennen.

Täytyy sanoa, että Briennen roolin saanut Gwendoline Christie on melkoisen näyttävä ilmestys päätä pidempänä muita naisia. Ensimmäisessä kohtauksessa, pyytäessään Renlyltä paikkaa kuninkaankaartissa, Christie joko näyttelee jäykästi tai sitten täydellisesti, riippuen, miten Briennen käytöksen tulkitsee ihastuksensa Renlyn edessä. Minä uskon jälkimmäiseen, koska seuraavassa kohtauksessa, lyhyessä dialogissa Catelynin kanssa Christie on hyvä. Pienet sivistyneet aplodit, myös siitä, että Briennen mental imageni muuntui heti Christien näköiseksi. Ja vähän isommat siitä, että jälleen eräs kirjojen lempirepliikkini lausuttiin, ”They are the knights of summer, and winter is coming.”

Upea on myös Natalie Dormer Margaerynä. Dormerin erikoiset, kauniit kasvot varastivat lähes kokonaan huomioni. Tosin sexposition-kohtauksessa Renlyn kanssa huomio kyllä valui vähän muualle, ja huomasin lähes tarvitsevani kylmää suihkua. Mutta jos jotain huomioita kohtauksesta pystyin tekemään, oli mielenkiintoista, miten vahvasti Tyrellit vaikuttavat olevan Renlyn vallankaappauksen ideoinnin takana. Selkeän johdonmukainen suunnitelma – Margaery raskaaksi ja Tyrellin sukua valtaistuimelle, laskelmointia jos mikä. Mukavasti tuntuu tv-sovitus täydentävän kirjoissa vähän avoimeksi jätettyä Tyrellien asemaa valtapelissä. Lievästi epämukavan tunteen tosin toi Margaeryn ehdotus ménage à troisista Lorasin ja Renlyn kanssa… Ai niin, ja Renly näyttää paikoin melkein kuninkaalliselta, mitä ei olisi ensimmäisen kauden perusteella uskonut.

Iron Islandsilla Theon ja Asha puivat Theonin kannalta epämukavaa jälleennäkemistä. En osaa oikein päättää, pidänkö tv-Ashasta vai en. Jotakin on pielessä, jotakin on tehty oikein… joudun edelleen säästämään tuomiotani myöhempään. Lievästi huvittava oli Theonin whinetys siitä, miten isä jätti hänet Starkien huostaan. Ainoan poikansa! Ansaittu Balon-slap.

Jakson paras kohtaus ja eräs koko sarjan parhaista hetkistä oli kuitenkin Theonin varoituskirje Robbille: tämän täytyy olla yksi suosikeistani kaikista lisätyistä kohtauksista tähän mennessä sarjassa. Pieni viime hetken epäröinti ja omantunnon kanssa painiskelu, ja täysin pimeässä huoneessa vain Theonin kasvot ja kirjeen polttaminen kynttilän liekeissä. Voi voi Theon, tuolla hetkellä synnytettiin Reek… Ja heti sen perään toinen loistava kohtaus, Theonin kastaminen ja Drowned Godin esittely. Mutta jos Theon olisi ollut tosissaan, olisi hänet tietenkin hukutettu ja herätetty henkiin! Oliko Theonin kastanut pappi muuten Aeron Greyjoy? Tuskin oli, eiköhän Aeronin castaamista ole siirretty viitoskaudelle, mikäli häntä mukaan on ollenkaan otettu.

Myös King’s Landing oli tällä kertaa rautaa. Pienen ahdistuksen tv-Shae-inhoajana aiheutti ensimmäinen kohtaus, jossa Shae valittaa Tyrionille, ettei hänellä ole lupa tehdä mitään. Haloo! Parempi vankina Kouran tornissa kuin paloina Flea Bottomin gourmet-padoissa, vai mitä Shae? Sophie Turner saa Sansana ensimmäistä kertaa tällä kaudella vähän enemmän ruutuaikaa, vaivaannuttava illallinen Lannisterien kanssa myös muistuttaa Myrcellasta ja Tommenista. Tommenin näyttelijästä on havaittavissa, että rahkeita isompaan rooliin tulevilla kausilla olisi. Ilahduttaa myös se, että tv-Myrcellasta ei ole tehty äitinsä kopiota, vaan molemmat nuoremmat Lannisterit todistavat, että siinäkin suvussa on ihan kunnollista sakkia.

Sitten Tyrionin master planiin. Tyrionin 1-2-3 -juoni oli minulle eräs kakkoskirjan kohokohtia, ja lähes hypin innosta katsellessani, miten hyvin se on toteutettu. Nokkelat leikkaukset kolmen eri huijattavan välillä, vieläpä siten kirjoitettuna, että katsoja tajuaa, mitä tässä tehdään. Cersein reaktio juonen paljastumiseen on odotettu, vaikka vielä vähän enemmän raivoa olisi Lena Headey voinut itsestään kaivaa. Muutenkin jälkipuinnissa ainoastaan Conleth Hill saa näyttelijätoiminnastaan papukaijamerkin; Pycellen reaktiosta ei käynyt ilmi lainkaan tarvittava kauhu ja Littlefinger puolestaan patsastelee omassa kohtauksessaan huvittavasti. Come on, Aidan Gillen, sinulla on pääkaartista tällä hetkellä eniten petrattavaa. Plussaa jo viime viikolla kaipailemastani Shaggasta (tai Shaggan korvikkeesta?) ja miesjalokivien syöttämisestä vuohille.

Vielä King’s Landingissä näemmä Shaeta joutuu jatkossa kestämään Sansa-kohtauksissa. Sansan yksinäisyys ja herkkyys tuotiin kivan visuaalisesti esiin peiliinkatsomiskohdassa, mutta Shaen saapuessa angsti-Sansa nostaa taas ilkeätä päätään. Eiköhän kaksikon välit myöhemmin lämpene. Muiden nuorten tavoin Sophie Turner näyttää kasvaneen (entisestäänkin) pituutta tauon aikana.

Ja sitten ollaankin jo viimeisessä kohtauksessa, joka sekin on todella hyvä. Ensin saamme vähän tarvittavaa syyllisyyttä ja traumautumista Aryalta, taustatarinaa Yorenista sekä lähtökohdan Aryan ”iltarukoukselle”. Hienoa, että tämäkin ollaan mukaan saatu! Kirjasta poiketen hyökkäävät joukot ovat Gold Cloakeja, joita vain sattuu johtamaan Amory Lorch. Ymmärrän poikkeuksen, vaikka mielestäni kaupunginkaartilla ei pitäisi olla juuri lainkaan auktoriteettia King’s Landingin ulkopuolella. Nyt kuitenkin ollaan toisen kauden ensimmäisestä jaksosta saakka tehty selväksi, että kyse on nimenomaan Gendry-jahdista, joten satunnaisten Tywin Lannisterin terrorijoukkojen sijaan tässä ratkaisussa on juonellisesti enemmän järkeä. Katkera puolustustaistelu on kylläkin leikattu, varmaan budjetillisistä syistä, ja Yorenin one man stand nuoli rinnassa on vähän kornia. Lommyn tappaminen tuntuu häijymmältä kuin kirjassa sen takia, että Polliver? murhaa hänet Needlellä. Auts!

Aryan hätävale jakson lopussa on sinänsä nokkela, mutta tuntuu typerältä, että joku notkahtaisi siihen lankaan. Eiköhän Gendryn suurpiirteinen kuvaus ole kaikille jahtaajille kerrottu, tai ainakin pitäisi olla; eiväthän viime jaksossakaan Kultaviitat Gendryä tunnistaneet. Aika huono tuntomerkki on pelkkä ”poika, jolla on härkäkypärä”. Olisivat sanoneet vaikka, ”tummatukkainen, kuten kaikki Robertin äpärät”. Eipä olisi ainakaan Lommyn kanssa sekaisin menneet.

Se, että kolmannesta jaksosta en löydä juuri mitään valitettavaa lienee merkki siitä, että pidin kokonaisuudesta. OK, Danyä, Stannisia ja Robbia ei nähty mailla halmeilla, mutta rytmityksen takia tämä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Näyttelijätyöskentely oli kautta linjan onnistunutta, visuaalisuudesta en muista aina edes mainita, mutta siinähän GoT on sanomattakin loistava. Myös ristiriitaisia tunteita herättäneet käsikirjoitusmuutokset loistivat poissaolollaan, joten hyvä jälkitunnelma jäi. Tähän mennessä paras kakkoskauden jakso.