Finaalijakso saa lentävän lähdön alkaessaan siitä, mihin edellinen päättyi. Eddard Starkin teloituksen jälkimainingit esitetään itse asiassa graafisemmin kuin itse teloitus, irtopää ja ruumis näytetään sen verran selvästi, ettei kenellekään jääne epäselvyyttä, että Eddard Stark on nyt todellakin kuollut. Yoren ottaa Aryan huostaansa, ja tämän jälkeen Arya-kaaressa poiketaan jo ottamaan pieni sneak peek kakkoskaudesta. Koko Yorenin iloinen poppoo esitellään (Jaqenilla oli vielä huppu päässä, sillä ilmeisesti lopullista näyttelijää ei ollut vielä ykköskaudelle pestattu). Hot Pie näyttää kyllä paljon ilkeämmältä kuin kirjoissa! Arya ei puolestaan pelkällä hiustenleikkuulla muutu pojaksi, Maisie Williams taitaa olla vähän turhan nätti rooliinsa…

 

Winterfellissä tehdään pikainen mutta todella miellyttävä visiitti, kun Bran kertoo Oshalle susiunestaan. Hienoa, että vähän irralliselta kirjoissa tuntunut käynti hautaholveihin saatiin mukaan. Harmi, että Bran ei esitellyt esi-isiään Talvikuninkaita, jolloin eräs suosikkirepliikkini ekasta kirjasta (Osha: Winter’s got no king. If you’d seen it, you’d know that, summer boy) oli jäänyt pois. Kuitenkin lohtuna nähdään Rickon ja jopa Shaggydog! Shaggyn nimikin mainitaan, mikä sai minut muistelemaan, että Branin suden Summerin nimeä ei taidettu mainita kertaakaan koko kauden aikana! Ikävä viesti etelästä on toteutettu myös hyvin, Donald Sumpter Maester Luwinin roolissa ansaitsee kyllä koko kauden ajalta kiitokset; hiljainen, empaattinen mutta voimakas tulkinta ja tässä kohtauksessa yksi hiljainen sana häneltä kertoo enemmän kuin puoli lukua kuvailua.

Jokimailla Robb ja Catelyn käsittelevät suruaan eri tavalla. Kohtaus, jossa he lohduttavat toisiaan, on hyvä, mutta Catelynin kostonhimo ja kuoleman vannominen kaikille ei oikein sopinut tilanteeseen. Keskustelu Jaimen kanssa on myös (varsin paljonkin) aikaistettu kakkoskirjasta. En pitänyt tavasta, jolla Cat pahoinpiteli kivellä sidottua Jaimea; Jaime itse sen sijaan oli jälleen – noh, täysin Jaime uhmakkaine puheineen. Silti, vähän vesitetyltä kohtaus tuntuu kirjaan verrattuna, kenties siitä syystä, että sitä ei voitu lopettaa Jaimen vapauttamiseen. Tuossa tapauksessahan oltaisiin loikattu koko kakkoskirjan Catelyn-lukujen yli. Robbin kruunaaminen kuninkaaksi on jälleen voimakas kohtaus ja suureksi hämmästyksekseni kuvattu yöllä! (Itse asiassa tässä finaalijaksossa taisi olla enemmän pimeäkohtauksia kuin kaikissa aiemmissa jaksoissa yhteensä.) Theon Greyjoyn en kyllä kirjassa muista olleen ihan noin innokas uskollisuuden vannoja, mutta voi olla, että muistini pettää.

Toisaalla jokimailla saamme nautiskella kahden suvereenin näyttelijän hahmonkehityskohauksesta, kun Tywin Lannister ensin tunnustaa Tyrionin kyvykkyyden, nimeää tämän kuninkaan uskotuksi ja vielä kutsuu tätä pojakseen. Peter Dinklagen hienovaraisen epäuskoinen hämmennys kohtauksessa on briljanttia. Charles Dance puolestaan pystyisi olevaan uskottava Tywin vaikka näyttelisi säkissä. Jatkokohtauksessa Tyrionin ja Shaen välillä Shae onnistuu aiheuttamaan lievää ärsytystä, mutta onneksi kohtaus on pikaisesti ohitettu.

Muurilla Jon Snown uskollisuutta testataan jälleen. Öinen pakomatka on pieni antikliimaksi nopeasti saavuttavine takaa-ajajineen ja taas mukahassuun kömpelyyteen, joka teennäisesti päättää karkuyrityksen. Plussat sen sijaan siitä, että Jeor Mormontin lahjoittamaa Longclaw’ta on keksitty käyttää Jonin takaisin taivuttelussa. Myöhempi kohtaus Old Bearin ja Jonin välillä vahvistaa sitä, miten paljon Mormont Jonia arvostaa. Myös James Cosmo Jeor Mormontina on ollut täydellinen onnistuminen näyttelijävalintatiimiltä. Ensimmäisen kauden muurikaari päättyy komeaan voiceoveriin ja partioretken alkuun. Kiva cliffhanger siis myös tähän kaareen.

Sitten King’s Landingiin, jonka kaari on ollut oikeastaan koko sarjan ajan jonkinasteinen murheenkryyni. Alussa saadaan todistaa Joffreyn nopeaa oikeudenjakoa, josta siirrytään Sansan kiduttamiseen linnanmuureilla. Jälleen nuoret näyttelijät onnistuvat erinomaisesti, Sansan viileys ja Joffin ärsyynnys hänen reaktiostaan ovat vallan hyvin välitettyjä. Sen sijaan vähän ilmeisemmäksi olisi voitu tehdä se, että Hound esti Sansan yrityksen enemmän Sansan kuin Joffin takia. Kuitenkin hyvä hyvä, että kohtaus näin hyvin oli saatu mukaan ujutettua. Meriitti myös Cersein ja Lancelin suhteen mukaan ottamiselle, tottahan Cersei nyt vara-Jaimen tarvitsee.

Sitten jälleen viikon pakollinen sexposition, joka hämmentää minua ehkä enemmän kuin yksikään aikaisemmista. Pycelle oli siis hyödyntänyt Rosin palveluita? OK, kakkoskirjassa annetaan ymmärtää, että Pycellellä oli varsin hyvä miehuuskunto jäljellä ikävuosiinsa nähden. Typerä, ylipitkä, turha dialogi ja lopun ketterät voimisteluliikkeet menivät viimeistään yli ymmärrykseni. Pycelle siis esittää roolinaan vanhempaa ja hauraampaa kuin onkaan? Jonkinlaista jatkuvuutta rakennettiin Varysin ja Littlefingerin välisessä keskustelussa, jossa molemmat puhuvat rooleistaan. Haukotus. Turhaa vanhan toistoa ja liian ilmiselvää kauden paketoimista.

Ja paras jälleen viimeiseksi. Dothraki-tarina on viime jaksoissa edennyt kuin luotijuna ja nyt tarjotaan hieman tarvittavaa hengähdystaukoa. Dany herää ja kuulee Jorahilta Rhaegon kohtalosta. Mirri Maz Duur ilahduttaa tarkalla anatomisella kuvailullaan vastasyntyneestä (monellakohan pro-life-fundamentalistijenkillä meni taas donitsi väärään kurkkuun tuossakin kohtauksessa). Drogo on tuotu elämään, mutta nykytilassaan sopisi paremmin Dawn of the Deadin kuin Bonanzan päärooliin. Emilia Clarke vakuuttaa jakso jaksolta enemmän, muutos on kerrassaan hämmästyttävä. Tässä jaksossa huomasin, että näyttelijä ei oikeastaan enää edes näytä samalta kuin ensimmäisissä jaksoissa. Nyt, viimein, saadaan samassa jaksossa sekä terästä että silkkiä; kohtaus, jossa Dany ensin yrittää tuoda Khalin takaisin elämään ja sen jälkeen tukehduttaa Drogon sai meikäläisellä tipan silmäkulmaan.

Drogon rovio on tietysti jakson huipennus. Harmi vain, että punainen komeetta ei tehnyt esiintymistään. Jorahin anelu, Mirri Maz Duurin uhmakkuus ja Danyn kylmän viileä vastaus hänelle – loistavaa. Ja lopussa tietenkin lohikäärmeiden äidin nousu tuhkasta – edes CGI-lohharit eivät ärsyttäneet. Ser Jorahin palvova polvilleen meno, pieni ele, mutta niin voimakas. Ja lopetus lohikäärmeiden lauluun…

Ensimmäinen tuotantokausi on nyt sitten nähty. Vähän myöhemmin yritän kirjoittaa jonkinlaisen koosteen koko kaudesta, mutta kyllähän tämä koko sarja on ollut minulle valtava unelmien täyttymys. Tasokkaasti toteutettu, lähdemateriaalilleen kiitettävän uskottava toteutus ja ennen kaikkea se on suuri palvelus George R.R. Martinille. Viimeinkin modernin fantasian mestari ja hänen luomansa kaikkien aikojen paras fantasiasarja saavat ansaitsemaansa julkisuutta. Thank you, ladies and sers. Ja ei muuta kuin kakkoskautta odottamaan, mutta sitä ennen: viisi päivää Dance with Dragonsiin…