Kuudes jakso alkaa Nedin lääkehöyryisellä heräämisellä edellisen jakson cliffhangeristä …ilman Tower of Joy -unta, valitettavasti. Tuotantotiimi taisi ohittaa viimeisen mahdollisuuden kertoa, mistä Rhaegarin ja Lyannan suhteessa tosiasiassa oli kyse. En kyllä suostu uskomaan, että yksityiskohta olisi niin merkityksetön, että siihen ei palattaisi (joskus vuonna 2071, kun George R.R. Martinin uudelleensyntynyt klooni saa viimeisen osan kirjoitettua ja TV-sarja viimein huipentuu). Muuten kohtaus noudatteli jälleen tarkalleen kirjaa, ja todistaa Martinin dialoginkirjoitustaitoja. Sanasta sanaan mentiin eikä tuon paremmin Nedin, Robertin ja Cersein vuoropuhelua voisi kirjoittaakaan.

Theonin ja Robbin välisestä dynamiikasta saatiin hyvää alustusta metsäkohtauksessa. Itse asiassa Branin katoaminen toimi lähes paremmin sarjassa kuin kirjassa. Kolmosjaksossa kritisoin sitä, miten Dany laitettiin kirjan vastaisesti samoilemaan yksin metsään ja vaaratilanteeseen, nyt täsmälleen sama tehtiin Branille. Tällä kertaa kuitenkin Branilla oli hyvä syy häipyä metsään – uuden satulan ja ratsastuksen tuoma vapauden huuma. Typerää, kyllä, mutta myös uskottavaa.

Mutta siitä eteenpäin ei auta kuin jälleen valittaa. Miksi hemmetissä niitä susia ei käytetä? En suostu uskomaan, että koiria olisi ollut mahdotonta laittaa tuohonkin kohtaukseen kirjojen mukaisesti. Shokkiefekti olisi ollut tuhat kertaa kovempi, kun Summer olisi ensin vähän ärissyt ja sen jälkeen repinyt makkaranpätkiä näyttelijän takin alta. Ei tuo nyt voi olla niin vaikeata, ja susien lähes totaalinen poissaolo on käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta. Varmaan Summer unohdetaan myös koko Branin ja kumppaneiden pohjoisenvaellukselta. Kuka sitten saalistaa ruokaa? Hodor?

Saalistamisesta aasinsilta Robertin metsästysretkeen, joka kävi jo tahattoman komiikan rajamailla. Ruudussa näytettiin ainoastaan Selmy, Renly ja Lancel tarpomassa, ja Selmy vielä täydessä levyhaarniskassa. Jälleen vähän yksinkertaistettu kohtaus, jos verrataan kirjan kuvaukseen siitä, että retkellä oli osallisena puoli hovia ja se kesti useamman viikon. Sen sijaan yllätyshyvä kohtaus oli Nedin oikeudenjako Rautavaltaistuimelta käsin. Jotenkin Gregorin lainsuojattomaksi julistaminen ja itse Tywin Lannisterin oikeuden eteen kutsuminen tuntui konkreettisemmalta kuin kirjassa. Johtuu mahdollisesti siitä, että kirjassa se oli Sansa-luku, jolloin huomio kiinnittyi enemmän muihin asioihin.

Ja Sansasta puheen ollen (olenpas minä liekeissä aasinsiltojeni kanssa tänään). Sansan hahmon kanssa käsikirjoittajat ovat olleet mielestäni eniten hukassa koko ekan kauden ajan. Kirjojen kohtelias ja korrekti ja vähän hömelö Sansa on muunnettu sarjassa moderniksi emo-teiniksi, joka tykkää tiuskia ja haistatella vain ärsyttääkseen muita. Kiemurtelin koko Joffreyn ja Sansan välisen kohtauksen ajan, koska se oli niin korni. Joffrey on yhtäkkiä kuin valuvaa hunajaa sokeritopan päällä ja Sansa droolaa pienen kohteliaisuuden osoituksen tuloksena. OK, kohtausta tarvittiin alustamaan Sansan kotiin lähdön vastahakoisuus ja toivottavasti seuraavassa jaksossa selviävä Cerseille kieliminen, mutta kyllähän tuo oli enemmän jotain Twilightiä kuin Ice And Fireä.

Sitten suosikki-inhokkiini tähän asti nähdyistä. Tässä välissä kannattaa varmaan huomioida, että kritiikkini on selvästi lisääntynyt parin ekan jakson jälkeen. Jaksojen taso ei ole sinänsä huonontunut, kyse on enemmänkin siitä, että olen korkean tason takia kääntänyt aivoni ilmeisesti enemmän puritaanitasolle. Mutta siis palataanpa Eyrieen. Hämmästyttävää, että tekijät olivat onnistuneet ryssimään joka ainoan kohdan Eyriestä. Viime jakson kommenteissa jo olin lähes järkytyksen partaalla geneerisestä linnasta mäen huipulla ja kaipailin Moon Dooria. No, Moon Door löytyi, mutta WTF – lattiasta! Miekkataistelu käytiin Eyrien istuinsalissa arvokkaiden kalusteiden keskellä, ja yleisökin oli sen verran lähellä, että odotin koko ajan, että Ser Vardis huitaisee joltain kaulan poikki kameran ulkopuolella. Ja tottakai loppuun saatiin sitten kliimaksi, kun Ser Vardis rojahtaa aukosta tyhjyyteen. Huoh, miten juustoista. Luojan kiitos Eyriestä päästään eroon tällä kertaa. Jos vielä pari kohtausta olisi Eyrielle sijoitettu, olisi varmaan seuraavaksi marssitettu juoneen mukaan pari örkkiä ja/tai griffiniä ihan vain siksi, että ne asuvat vuorilla tai jotain muuta täysin katastrofaalista. Joo, ja Lysa Arryn ärsytti vielä enemmän kuin aiemmin.

Parasta antia jaksossa olivatkin Targaryenien edesottamukset. Vaikuttava sydämensyöntikohtaus sai aidosti jännittämään Danyn puolesta. Ser Jorahin ja Viserysin kohtaaminen Danyn teltassa oli hyvä lisäys. Mihinköhän asti Jorah olisi ollut valmis menemään, jos Viserys olisi todella halunnut poistua munat mukanaan? Muistetaan, että veren vuodattaminen Vaes Dothrakissa oli kuolemaan tuomittava rikos. Jakso päättyy huikeasti Viserysin kruunaamiseen. Jälleen mennään pilkulleen kirjan mukaisesti, ja Harry Lloyd lähtee sarjasta liput liehuen. Viserysin hullu ilo ja murtuminen, kun saa kuulla saavansa kruunun on kirjan mukaisesti sydäntä särkevä. Dany ei katso pois, kuten kirjassakaan. Pieni kauneusvirhe siitä, että efektiryhmä ei ihan onnistunut tuossa sulan kullan valuttamisessa. Kenties parempi ratkaisu olisi tässäkin ollut kirjan mukainen – kuuma pata päähän ja loput mielikuvituksen varaan. Ekstraplussapisteet vielä Danyn loppukommentista. Nyt, viimeinkin, Emilia Clarke vakuutti minut joka kohtauksessa. Kyllä hänestä vielä Dany kasvaa.

Eyrie-katastrofista ja susien puuttumisesta huolimatta kuutosjakso on vankkaa tasoa, eikä tule pettämään varmasti uusintakatseluidenkaan jälkeen. Ensi kerralla sitten näemme, mitä tapahtuu kun villikarju kohtaa hirven.