Jos CMX:n edellinen levy Iäti oli hitaasti avautuvaa sorttia, uusimmassa Seitsentahokkaassa on vielä sitäkin enemmän särmiä ja koukkuja ja vähemmän tarttumapintaa. Parin viikon kuuntelun jälkeen on aika yrittää tehdä jonkinlaista yhteenvetoa. Olen auttamatta myöhässä arvosteluni kanssa, ja osin korruptoinut oman mielipiteeni muiden arvioita lukiessa, mutta yritetään pysyä avaramielisenä ja objektiivisena.

Ensimmäisen kuuntelun jälkeen käteen ei meinaa jäädä oikein mitään, korkeintaan singlebiisi Rikkisuudeltu. Se on helpoin tapaus, koska kappale aiheuttaa vahvan déjà-vu:n; biisi muistuttaa ainakin muutaman vuoden takaista Kuolemaantuomitut-sinkkua. Luonnehtisin Rikkisuudeltua perusvarmaksi myöhempien aikojen CMX-balladiksi. ”Ihan kiva”, mutta ei taatusti levyn kestävimpiä vetoja.

Sitten meneekin vaikeaksi. Parin kuuntelun jälkeen mieleen nousee tuntuma, että pöydälle olisi otettu tehosekoitin ja sinne työnnetty osa Aurinkoa, osa Isohaaraa, sekä ripaus Vainajalaa. Maksimissaan pari sekuntia maksimiteholla, jotta ainesosat vain särkyvät mutta eivät muussaudu ja meillä on Seitsentahokas. Luulin, ettei CMX pysty enää yllättämään minua, mutta god damnit, Yrjänä. Kaikessa rosoisuudessaan ja rokkiudessaan Seitsentahokas vaatii pitkän hautumisajan, mutta vähitellen alkaa kystä syntymään.

Uutta ikonista fanisuosikkia levyltä ei löydy, mutta se on myös yksi levyn vahvuuksista. Kerroksia on joka vedossa niin paljon, että voisin kuvitella Seitsentahokkaan kestävän aikaa paremmin kuin edeltäjänsä Iäti, jota en ole julkaisun jälkeisien aikojen montaakaan kertaa kuunnellut. Jotain samaa tässä on kuin Aionissa, ja koska en kenties valtaosan fanien tavoin pidä Aionia yksiselitteisesti CMX:n parhaana levynä, uskallan tällaisen vertauksen myös tehdä.

Rumpaliasiaan täytyy kaikkien muiden tavoin myös tarttua. Olli-Matti Wahlströmin vertaaminen Pekka Kanniaiseen tuntuu aika luontevalta. Ehkä kuitenkin diggailin enemmän Peippoa, jonka työskentely Talvikuninkaassa on mielestäni parasta koskaan. Ainakin Suomen mittakaavassa, ettei Neil Peartiä tule vahingossa tölväistyä. Halmkrona ja Rasio suorittavat jälleen virheettömästi. Kitarasoundit ovat Iätiä rouheammat ja terävämmät, ja sopivat minun korvaani edeltäjäänsä paremmin. Nimiraidalla Janne ja Timo vetävät muuten melko kivan kuuloisen kitaradueton. Mukava myös kuulla Yrjänän laulussa aurinkomaista suoraviivaisuutta sen viimeaikoina standardiksi muodostuneen samettibaritonin sijaan.

Pureudutaanpas sitten yksittäisiin biiseihin. Albumin avaava Valoruumis tuo mieleen Marian ilmestyksen muutenkin kuin ensimmäisen sanansa puolesta. Varhaisesta tuotannosta kaiku on myöskin koukeroinen riffi sekä Yrjänän huutolaulu.

Toinen raita Etuvartio on astetta suoraviivaisempi. ”Valehtelijoiden maailmassa valehtelija on kuningas”, tämäkin teema on joskus kuultu. Ellei sitä ole sitten uudelleenkäytetty ironisesti.

Paljon kehuja kanssakuuntelijoilta on saanut kolmas kappale, En halua nähdä enää yhtään alastonta, jonka kertosäe on levyn harvoja singalong-tapauksia. Jotenkin kappale kuitenkaan ei nouse kunnolla ilmaan. Tässä olisi ollut pienellä överiksi vedolla aineksia uudeksi Kuoleman risteykseksi.

Luotisuora on eräs Seitsentahokkaan helpoimpia tapauksia, Kivinen kirja vuosimallia 2013. Ja koska pidän CMX:n suoraviivaisista, riffivetoisista rypistyksistä, on tämä kehu, ja levyn ainoana tällaisena tapauksena myös toimii varsin hyvin.

Nrsistista en meinaa oikein saada mitään otetta. Tulee samanlainen fiilis kuin joitain Isohaaran ”täytevetoja” kuunnellessa. Bonusta kuitenkin väliosan hokeman taustalla hokevasta naisäänestä, joka tuo mieleen Anna Kuoppamäen. Näin niin kuin asiaa tietämättömälle. EDIT post KVG: Onkin Yrjänän parempi puoli Kikke Heikkinen.

Ensimmäinen singlelohkaisu Kusimyrsky aiheutti melkoisen hämmennyksen ennen levyn julkaisua sitä kuunnellessani. Nyt se tuntuu sopivan täydellisesti ympäröivään materiaaliin, ja on mielestäni yksi lätyn parhaita kappaleita. Koska levyn teemana minulle tuntuu olevan ”etsi yhteneväisyyksiä aiempiin CMX-albumeihin”, saan Kusimyrskystä Rautakantelemaisia tuntemuksia. Se on aika kovan rallin merkki.

Rikkisuudeltu tulikin käsiteltyä jo tuossa alussa; Me tulemme kaikkialta sisältää kivat kitarakerrokset, ensinnäkin a-osan kivasti pomppivan kitarariffin ja myöhemmin mukaan tulevan rautalankasoundisen helinän. Wahlströmkin paukuttelee ihan vetävästi tuplabasareita. Muuten en edes muistanut kappaleen olemassaoloa, ennen kuin oli aika kirjoittaa arvostelua.

Jyrsijän ensi nuoteista ei varmasti arvaa yhtyettä. Ehkä kokonaisuudessaan kappale on vähän turhan täyteen miksattu ja Yrjänän laulu peittyy soiton alle, mutta levyn muusta materiaalista kappale ainakin erottuu. Plussan puolelle mennään.

Paras viimeiseksi. Nimikappale Seitsentahokas kuulostaa hieman Talvikuninkaalta, fuck yea! Alun avaruussirinä liuentuu raukean rennon a-osan ja Parvatin tietäjä / Pilvien kuningas -tyyliseksi himmailuksi. Fuck yea. Albumin paras veto, ja varmasti kestää hyvin aikaa, mutta vaatii kyllä oikeanlaisen mielentilan kuuntelemiseen.

Miten sitten Seitsentahokas sijoittuu vertailussa muihin levyihin? Ei se Talvikuningasta valtaistuimeltaan syökse, eikä edes sen kumppanilevyjä Aionia tai Petoja. Myös klassinen trilogia Aurinko-Aura-Rautakantele on vielä asemissaan. Noiden takana on sitten mahdotonta laittaa järjestykseen kolmikkoa Vainajala-Dinosaurus-Seitsentahokas. Iätiä paremmalta levy tuoreeltaan tuntuu, toisaalta Iätillä oli selvästi enemmän hittiainesta omaavia kappaleita. Helpolla Seitsentahokas ei kuuntelijaansa päästä, ja varmasti lisäkuuntelulla vielä avautuu paljon sellaista, mitä en nyt ole huomannut. Tärkein asia kuitenkin on, että CMX kuulostaa levy toisensa jälkeen tuoreelta ja kiinnostavalta.