Olympiakisatkin sitten alkoivat. Näin kisojen alkupäivinä on urheilijoiden ja urheilupomojen helppo hymyillä, kun suoritukset ovat vasta edessäpäin. Kovasti annetaan luottavaisia lausuntoja, miten kunto on ajoitettu kohdalleen ja lupaavalta näyttää, ja miten kukin lähtee kisoihin tekemään parhaansa ja luottavaisimmat jopa mitalia tavoittelemaan. Urheilujohtajatkin ovat laskeskelleet aikansa kuluksi mitalitavoitteita, joiden kyydissä näin ensimmäisenä kisapäivänä vielä turvallisesti ollaan.

Puhe ”mitalien voittamisesta” ja ”mitalitavoitteista” on ollut vallalla koko 2000-luvun. Ennen puhuttiin ”voittamisesta” ja ”kultamitalitavoitteista”. Nykyään kisoihin lähdetään jo valmiiksi sillä asenteella, että kun asetetaan tavoitteeksi mitali, ei edes tarvitse niin kauheasti yrittää voittamista. Jos tulee sattumapronssiakin, niin se on suomalaiselle urheilijalle sama kuin voitto. Jos käy niin, että jäädään sinne kymmenennen sijan tienoille, voidaan olla tyytyväisiä, koska pronssimitalista ei hävitty loppujen lopuksi paljoakaan.

Samaan aikaan muiden maiden edustajat lähtevät voittamaan. Norjalaiset puhuvat vain kultamitalien määrästä, muista ei ole niin väliä. Lähtevätkö jenkit tai kanadalaiset koskaan vain ”tekemään parhaansa” kisoihin? Suomalaiset lähtevät ”haistelemaan kisatunnelmaa” tai ”keräämään kokemusta”. Ihan kivaa oli, isot kisat ja hieno fiilis, matkamuistojakin löytyi, ja ehkä sitten ensi kerralla lähdetään tavoittelemaan taas mitalia.

Jotenkin näin maallikkona tuntuu, että Suomessa aina laiminlyödään psykologinen puoli valmentamisessa. Kun lähdetään periluterilaisella asenteella liikkelle, nöyränä ja vaatimattomana, hyväksytään sisäisesti jo valmiiksi tappio. Jostain pitäisi kaivaa sellainen poppaukko, joka takoisi urheilussa turhan nöyristelyn ja anteeksipyytelyn syvälle maan rakoon, jonnekin sinne ydinjätteen loppusijoituspaikan tienoille.

Onhan Suomessakin toki urheilijoita, jotka eivät turhan vaatimattomia ole. Harmi vain, että näillä kavereilla harvemmin on sitten oikeasti sitä kykyä voittaa mitään. Nämä jauhojärvet ja evilät ovat joskus olleet mitaleilla jossain pienemmissä kisoissa ja sen tuloksena on ilmeisesti minäkuva niin pahasti vääristynyt, että suu kirjoittelee sekkejä, joita ruumis ei pysty lunastamaan.

Ja eikä kenenkään nykyään kannata perustella menestymättömyyttä sillä, että kaikissa muissa maissa vedetään dopingia niin paljon että napa rutisee. Hankkikaa suomalaiset, paremmat lääkkeet, ja/tai norjalaiset lääkärit, jotka tietävät, miten homma hoidetaan tehokkaasti ja salassa.