Ihmiskunta käy sotaa ulkoavaruuden hyönteisrotua vastaan. Viime yhteenotossa ötökät lyötiin vain yhden sotilaan poikkeuksellisen lahjakkuuden takia. Nyt uusi hyökkäys on tulossa, ja uutta sankaria tarvitaan. Kuusivuotias Ender Wiggin värvätään sota-akatemiaan, ja hänen poikkeuksellinen lahjakkuutensa pyritään valjastamaan yhtä ainoata päämäärää varten: tuhoamaan ötökät lopullisesti.

Luin vuonna 1985 ilmestyneen Ender’s Gamen ensimmäisen kerran yläasteikäisenä joskus 90-luvun alussa. Viime vuonna, kun EG jatko-osineen oli Amazonissa alennuksessa, tuli mieleen verestää muistoja ja lukea tarina uudelleen uusin silmin. Kenties ensimmäisellä kerralla Enderin tarina viljeli siemenensä hedelmällisempään maaperään, herkkään ja täynnä toivoa olevaan teinimielikuvitukseen, koska muistin tarinan avaruustaistelut ja Enderin kasvutarinan jännittävinä ja vauhdikkaina. Toisella lukukerralla mielenkiintoni varasti Enderin synkkä maailmankuva. Pelottavaa on, että se saattaa kertoa enemmän minusta kuin itse tarinasta.

En yleensä pidä kirjojen luokittelemisesta, mutta Ender’s Game suorastaan haastaa minut lokeroimaan. Päällimmäiseltä tasoltaan EG on scifiseikkailu, kertomus sodasta kasvotonta vihollista vastaan. Se on myös kasvutarina, kertoen nuoren pojan varttumisesta lapsesta – noh, lapsiaikuiseksi. Minä haluaisin kuitenkin ajatella kirjan yhteiskuntasatiirina. EG:n mielenkiintoisin anti on Cardin luoma dystopinen, fasistinen yhteiskunta, jossa sotilaskasti on arvostettu, ja jonka maailma keikkuu koko ajan sekä avaruus-, että sisällissodan partaalla. Enderin maailmassa valioyksilöt jalostetaan henkisiltä ja ruumiillisilta voimiltaan ylivoimaisiksi, keinoja kaihtamatta. EG on puhtaasti kylmän sodan lapsi, kuten minäkin. Kylmän sodan osalta EG saattaa olla vanhentunutta tavaraa, mutta sen sijaan Cardin kuvaileva maailma, jossa tietoverkoissa ja keskusteluryhmissä piilee poliittista voimaa, tuntuu hätkähdyttävän modernilta.

Myös teknologialtaan EG:n maailma tuntuu uskottavalta. Card kuvailee tablet-tietokoneet, käyttää alivalonnopeusmatkustuksen aiheuttamaa aikadilataatiota juonessa ja kuvailee (nyttemmin esimerkiksi Mass Effect-universumissa avainasemassa olevaa) kvanttiviestintää. Myös esiteinien tietokonepeliriippuvuuden Card onnistuu ennustamaan. (Enhän minä tietenkään vuonna 1985 pelannutkaan kaiket päivät silloisella Commodore 16 -mikrollani, pois se minusta!)

Tarinan osalta ei voi kiistää, etteikö se olisi mukaansatempaava. Parhaimmillaan se aiheutti minussa ”yksi sivu vielä”-tuntemuksen, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että kirjan pituus, reilu 300 sivua, on juuri passeli. Paikoin Ender Wigginin nollapainovoimataisteluiden ja parakkielämän kuvaileminen tasapainoilee aivan ylikertomisen rajoilla. Sen sijaan kirjan puolessa välissä Cardin sekaan ujuttama rinnakkaisjuoni jää yhden luvun jälkeen lähes kokonaan taustalle kuulopuheiden varaan. Kirjan lopussa sivujuoni jälleen tuodaan mukaan, jotta kirjalle saataisiin onnellinen loppu. Lopetus varmasti jakaa mielipiteet, ja viimeisten sivujen tapahtumista olisi helppo vetää yhteyksiä Cardin mormonivakaumukseen.

Isoimmat miinukset täytyy antaa kirjan hahmoista. Jälleen on korostettava, etten enää tässä iässä kuulu kirjan kohderyhmään; kenties Mr. Täydellinen Ender Wiggin on luotu täydelliseksi roolimalliksi ja samaistumisen kohteeksi teini-ikäisille. Cardin renessanssilapsi-ihminen johtaa jo yhdeksän vuoden iässä galaktisia laivueita, voittaa toiset lapsinerot joka kerta taisteluharjoituksissa ylivoimaisesti, keksii taktiikoita, joita kukaan ei ole aiemmin keksinyt ja muuta sellaista. Enderin suurimmat vastoinkäymiset ovat muutamien karikatyyrimäisten pahojen poikien kiusaamiset sekä aikuisten jatkuva epäreiluus häntä kohtaan. Onneksi Ender jalostaa esikouluikäisistä ystävistään voittamattoman iskuryhmän ja ansaitsee siten amiraalien arvostuksen.

Yhtään huonommaksi eivät jää Enderin 10- ja 12-vuotiaat sisarukset, jotka eräänä päivänä päättävät ryhtyä maailman parhaiksi nettiväittelijöiksi ja sitä kautta vallata maailman. Ja vieläpä onnistuvat siinä helposti, koska juoni vaatii sitä. EG:n maailmassa aikuisia, nuoria tai edes vanhempia lapsia ei ole. Kummasti vinksahtanut maailmankuva saattaisi toimia, mikäli Card edes puolella lauseella perustelisi, miksi Ender ja hänen opetuslapsensa ovat niin poikkeuksellisia.

Kirjan loppupuolella tuleva juonenkäänne olisi hyvä, jollei se olisi niin ennalta arvattava. Minulla on vahva muistikuva, että jo ensimmäisellä lukukerralla näin ennalta, mitä oli tapahtumassa. Silti pisteet Cardille varsin hyvästä ideasta, joka saattaisi tositilanteessakin olla täysin käyttökelpoinen strategia.

Ender’s Gamen nautinto riippuu pitkälti siitä, miten sen haluaa lukea. Scifiseikkailuna ja harrypottermaisena kasvutarinana se tarjoaa elämyksen nuoremmille scifin ystäville. Tietyt maailmanrakennukseen liittyvät asiat kiehtovat puolestaan varttuneempaa lukijaa. Pienellä hahmojen syventämisellä ja uskaltaisinko sanoa, nykyaikaistamisella, Ender’s Gamen arvo kasvaisi tällaisen kyynisen ja paatuneen lukijan silmissä.