Kuusi miljoonaa vuotta sitten Abigail Gentian kloonasi itsensä tuhanneksi kopioksi, jotka lähetti tutkimaan Linnunrataa. Tasaisin väliajoin kloonit kokoontuvat vaihtamaan tietoa ja jakamaan kokemuksiaan. Kaksi suvun jäsentä, Campion ja Purslane, ovat rikkoneet sääntöjä ensin rakastumalla toisiinsa ja nyt olemalla myöhässä viimeisimmästä kokoontumisesta. Myöhästyminen on heidän onnensa, sillä joku on alkanut tuhoamaan Gentianin suvun jäseniä.

Alastair Reynolds on mestari uskottavien tulevaisuuskuvien luomisessa, mutta usein reputtaa tarinan kuljettamisessa ja henkilöhahmojen kasvattamisessa. Ironista kyllä, hänen parhaiten tunnettu teoksensa on Revelation Space-trilogia, jonka taso laskee kirja kirjalta suistuakseen päätösosan Absolution Gapin pohjalle. Sen sijaan Reynoldsin yksittäiset kirjat sekä novellit ovat pääsääntöisesti hyviä, ja ainakin Chasm City pitäisi jokaisen lukea. Miten tähtitieteilijä onnistuu, kun kirjan kantavan voiman pitäisi olla rakkaustarina?

Jos totta puhutaan, House of Suns on loppujen lopuksi rakkaustarina vain hyvin pintapuolisesti. Campionin ja Purslanen suhde toimii enemmänkin katalystinä ja selitteenä Reynoldsin viedä juonta sinne, missä yksikään post-ihmiskulttuuri ei ole aiemmin käynyt. Oikeastaan vasta kirjan viimeisessä luvussa Reynolds onnistuu vetäisemään sellaisesta narusta, että kaksikon välinen rakkaus aiheuttaa lukijassa jonkinlaisen tunne-elämyksen.

Hahmonkehittelyssä jäädään rutiininomaiselle tasolle, tarvittavaa syvyyttä Campioniin ja Purslaneen ei saada. Sivuhahmot ovatkin loppujen lopuksi muistettavampia: muistihäiriöinen koneihminen Hesperus, jonka motiivit ovat hämärän peitossa, sekä röyhkeä merenelävä Tohtori Meninx. Hesperusta Reynolds käyttää taitavasti käsitellessään erästä kirjan teemaa, kostonhalua ja anteeksiantoa. Meninx puolestaan jää harmittavan alikäytetyksi, sillä Meninxin edustaman rodun konsepti on harvinaisen mielenkiintoinen.

Tarinankuljetuksestakin voisi hieman miinusta antaa. Eniten silmään pisti koko tarinan ajan rinnalla kulkeva Abigail Gentianin historiajuoni, jossa Reynolds kokeilee varovaisesti kykyään klassisen fantasiakirjallisuuden saralla. Odotin koko kirjan ajan, että tämä ”Palatial”-juoni jotenkin merkittävästi yhdistyisi varsinaiseen tarinaan, mutta laimeita allegorioita ja historian oppituntia lukuun ottamatta yhteys jäi syntymättä. Toinen esimerkki katkeavasta tarinasta on (sinänsä varsin tajuntaa laajentava) takauma Campionin matkasta muinaisten arkistonpitäjien maailmaan. Mielenkiintoinen poikkeama, mutta tuskin saamansa pituuden arvoinen.

Nyt kun negatiiviset asiat on saatu pois alta, voidaan todeta, että House of Suns on hyvä kirja. Huolimatta kaukaisesta tulevaisuudesta Reynolds onnistuu luomaan uskottavan maailman tarinalle. Myös jonkin verran historiallista syvyyttä löytyy kirjailijan kuvaillessa menneiden sivilisaatioiden nousuja ja tuhoja. Reynolds esittää mielenkiintoisia kysymyksiä ihmismielen ja keinoälyn kosketuksesta ja luo vähän erilaisen näkökulman asiaan. Erityisesti nautin kirjan viimeisten lukujen lopullisuuden tunnusta ja olin näkevinäni niissä yhtymäkohtia Avaruusseikkailu 2001:n lopetukseen. Aivan lopussa päästään todistamaan Reynoldsin proosantajua, ensin hänen kuvaillessaan kauniisti tuntematonta avaruutta, ja myöhemmin äärettömän yksinäisyyden tunteen kuvailusta ja sen tuomasta pysähdyksen hetkestä.

House of Suns esittelee myös muutamia mielenkiintoisia teknologiavisioita. Reynolds pitäytyy tapojensa mukaisesti nykypäivänä tunnettujen fysiikan lakien rajoissa, sanellen siten esimerkiksi pakon alivalonnopeusmatkustukseen. House of Sunsin maailmassa pitkät avaruusmatkat taitetaan tietoisessa tilassa staasissa, vain kehon sisäistä kelloa hidastamalla. Staasissa tuhansien vuosien mittaiset avaruusmatkat taittuvat muutamassa tunnissa. Toinen pienten aplodien arvoinen keksintö on ylivalonnopeuden aiheuttamaan kausaaliseen informaatioparadoksiin liittyvä juonenkäänne. Pari kertaa Reynolds on kuitenkin vähällä retkahtaa perisyntiinsä, epäuskottavan teknologian ylikuvailuun ja suoranaiseen teknobabbleen.

Pienistä kerronnan töksähtelyistään huolimatta House of Suns on mukaansatempaavaa luettavaa. Siirtymät luvusta toiseen ovat sujuvia ja Reynolds välttää halvat cliffhangerit.  Mistään genren klassikosta ei ole kyse, mutta kun kirjan tapahtumat jäävät jälkeenpäin kummittelemaan mieleen antaen lisää ajattelemisen aihetta, on lukusuositus ehdottomasti ansaittu.