Game of Thrones 4.08: The Mountain And the Viper
Jani Sintonen Comments 3 kommentti(a)
Jakson nimen perusteella ei jää epäselväksi, mikä on päivän kohokohta. Kuinka tämä Storm of Swordsin ikoninen kohtaus on onnistuttu siirtämään ruudulle? Entä onko viikon tauko ja GoT-puutetila pehmentänyt arvostelijaa? Alla jaksoarvioni, sisältää spoilereita kirjoihin ja sarjaan ja kaikkeen muuhunkin ASOIAFiin liittyvään.
| Sisältää spoilereita! | Valitse tekstiNäytä spoilerit |
|---|---|
Jakso alkaa tympeästi paluulla Mole’s Towniin, jossa todistetaan, kuinka vaikeata on leikkiä ”arvaa mikä biisi” -leikkiä maailmassa, jossa ei aiempien todisteiden mukaan ole kuin kaksi eri laulua, joista tehdään lukemattomia eri sovituksia lopputekstejä varten. Wildling-hyökkäyksessä sympatiat ovat hyökkääjien puolella, kun yhdentekeviä Mole’s Townin täytehenkilöitä teloitetaan. Ygrittestä on tullut pehmeä, vai onko Gillyn kohtaamisessa kyse ”kyllä villi villin tuntee” -katseesta?
Neloskaudella Sam on dementoitu pelkästään Gillyn perään kaihertavaksi tampioksi, ja sama meininki jatkuu nyt Muurilla. Miessuhde Night’s Watchin ja Mancen armeijan välillä on edelleen epäuskottava, eikä vieläkään ole mitään mainintaa Eastwatchin tai Shadow Towerin mahdollisista miehistä. Ilmeisesti TV-sarjassa Castle Black on ainoa miehitetty linnoitus. Dolorous Eddille olisi ollut hyvä tilaisuus sorvata muutama mustan huumorin sävyttämä repliikki, mutta valitettavasti TV-Edd on perussotilastakin tylsempi tapaus. Muutama jakso sitten alustettu Grey Wormin ja Missandein romanttinen suhde huipentuu, kun herra Worm pääsee vähän tirkistelemään Missyn peseytymisseremoniaa. Toivottavasti käsikirjoittajat saivat nyt välitettyä sen, mitä alun alkaenkin lähdettiin sanomaan, eli se, että eunukillakin voi olla haluja. Homma hoidettiin Feastissä noin yhdessä kappaleessa, mutta koska skenaario selvästi avasi mahdollisuuden täyttää TV-sarjan tissikiintiötä, piti tämä hoitaa ylipitkällä, joskin ihan sympaattisella kolmen kohtauksen sarjalla. Kiitokset Grey Wormin ja Missandein näyttelijöille kauniisti ja hyvin näytellyistä kohtauksista, mutta olisiko aika kuitenkin käytetty paremmin hyväksi esittelemällä Meereenin poliittista tilannetta Danyn valtaantulon seurauksena? Shavepate anyone? Theon- ja Bolton-kohtaukset ovat tällä kertaa onnistuneita, pois lukien Moat Cailinin design. Ellei nyt muistini aivan kokonaan petä, ekalla kaudella Catelynin ja Robbin tavatessa nähtiin paljon paremmin Moat Cailinin kuvaukseen sopivia raunioita, olisiko nämä voinut uusiokäyttää retconnauksen sijaan? Alfie Allen sitten sietäisi saada jonkin sortin palkinnon kohtauksesta Kenningin kanssa, tai oikastaan koko neloskauden muuntautumissuorituksestaan. Miten helppo sisäinen taistelu Reekin ja Theonin välillä olisikaan vetää yli, mutta Allen on todella tehnyt Reekistä omansa. Kohta, jossa Theonin itsevarmuus alkaa murtua, on yksinkertaisen kaunista katsottavaa. Muutenkin Moat Cailinin valloitus sujuu ilahduttavan tehokkaasti pitäen yllä kirjojen hengen. Pohjois-Irlannin komeita maisemia päästään ihastelemaan Roosen ja Ramsayn bondauskohtauksessa (Lockekin mainitaan ja lakaistaan maton alle samassa lauseessa). Kaksikko Rheon-McElhattan muuten vetävät kohtauksen todella hyvin, etenkin Ramsayn ”normaalien” kasvojen todistaminen on aika kova osoitus näyttelijän muuntautumiskyvyistä. Ja hei, Winterfell! Eyriessä niitetään nyt seurauksia siitä, että Marillion siirrettiin juonesta syrjään jo ensimmäisellä kaudella. Petyr Baelish joutuu pelaamaan uhkapeliä vastatessaan Bronze Yohn Roycen, Anya Weynwoodin(?) sekä Lyn Corbrayn(?) edessä Lysan ”itsemurhasta”. Varsin yhden kortin varaan on Littlefinger pelastuksensa jättänyt, jos hän todella on epävarma Sansan todistuksen laadusta, kuten myöhemmästä kohtauksesta on pääteltävissä. Itse todistus onkin sitten ihan WTF-kamaa; en pysty edes käsittelemään, mitä kaikkea muuttaa se, että Valen lordit tietävät Alaynen olevan Sansa Stark. Kyseessä näyttäisi olevan koko Feastin Eyrie-juonen streamlinaaminen johonkin, jossa mennään jo pitkälle Winds of Winterin puolelle. Muuten, Sophie Turner alkaa aika kevyesti olla sarjan parhaita näyttelijöitä, ja todisteita tästä saadaan lisää jakson edetessä kun Sansa toteaa tietävänsä, mitä Littlefinger haluaa. Bravo, sekä käsikirjoittajille että näyttelijöille tästä pikku kohtauksesta. Ja viimeisen kohtauksen itsevarma ja tyrmäävän kaunis Sansa on sitten jotain ihan muuta kuin kirjoissa, mutta lisää pisteitä Sophielle tästäkin. Meereeniin palattaessa korjataan tähän mennessä eräs pahimmista TV-juonen puutteista, kun Ser Jorahin petollisuus saa palkkansa. Onko käärön Barristanille antava poika joku Varysin paikallisista pikkulinnuista? Vaikka käsikirjoittajat eivät ehkä niin pitkälle olekaan ajatelleet, olisi tuo mielenkiintoinen käänne, varsinkin mikäli Varysin tarkoitus olisi koko ajan ollut saattaa Ser Jorah Young Griffin joukkoihin… jotain, joka on varsin lähellä toteutua Volantiksessa. Mutta takaisin TV-sarjaan. Danyn tylsä kuningatarfasadi kaipaisi murtamista varsinkin Jorahin kuulustelun loppuhetkillä. Valitettavasti saamme edelleen niitä samoja ylhäisiä ja jäisiä maneereja. C’mon, TV-Danykin voisi välillä näyttää olevansa lohikäärmeen verta, tai edes jotain, joka viittaisi Danyn määrittelevään repliikkiin ”if I look back, I’m lost”. Iain Glen puolestaan vetää kohtauksen ainakin Clarkeen verraten nappiin. Hound ja Arya pääsevät ”vaikuttavalle” Bloody Gatelle. Ja Hound huutaa Aryan nimen ilmaan sen verran kovaa, että nyt ainakin puoli Westerosia tietää hänen olevan elossa. Muutos, josta en pidä ollenkaan. Entä eikö portilta kulje sana lainkaan Eyrieen, jotta joku voisi päättää, mitä Aryalle tehdään (nyt ilmeisesti käännytetään)? Ymmärrän, mitä Aryan reaktiolla on haettu, näiden melkin-Stark-jälleentapaamisten kiintiö taidettiin ylittää pari jaksoa sitten Branin kanssa siinä määrin, että se alkaa olla jo naurettavaa. Mutta silti, ei tekonaurukohtaus tilanteeseen istu. Sitten alkupalojen jälkeen pääaterian kimppuun. Lämmittelyssä Tyrion ja Jaime rupattelevat putkassa pitkän ja turhanpäiväisen tarinan Orson Lannisterista. Pari irtopistettä Jaimen viittauksesta serkunsurmaan (kuin myös edellisen Eyrie-kohtauksen ”men die squatting over their chamberpots”-ennakoinnista). Muuten kohtaus on varsin meh (ja loputtoman pitkä), kenties koska olen allerginen käsikirjoittajien fillerille. Kai tässä jotain allegoriaa tulevaan taisteluun haetaan. Itse Red Viperin ja Mountainin taistelu saattaa puolestaan olla sarjan parhaita kohtauksia sitten Blackwaterin taistelun. Nopea vilaus, jossa Red Viperin keihään päätä kiillotetaan/myrkytetään, saattaa jäädä helposti huomaamatta. Mountain ei näytä ruudulla ”maailman isoimmalta mieheltä”, korkeintaan vähän keskimittaista pidemmältä. Ansiokkaasti Oberyn Martellin repliikit noudattelevat kirjaa. Ohjauksessa ja koreografiassa on onnistuttu, kun hetken aikaa näytti jopa minun silmiini, että Oberyn Martell hoitelee homman. Voin vain kuvitella kirjaummikkojen itkun ja hammastenkiristyksen lopussa. Itse asiassa alla oleva ylikäytetty kuva on edelleenkin mielestäni sopivin tällaisiin tilanteisiin: Joka tapauksessa miellyttävää pitkästä aikaa todistaa GoT-jaksoa, jonka voisi kuvitella katsovansa uudelleenkin. Valituksen aiheet ovat vähissä, jos suurimmat viat ovat Moat Cailinin ulkomuoto tai vielä näkemättömiä muutoksia aiheuttava Alayne Baelish-Stonen oikean nimen paljastaminen. Noh, kenties pahin ongelmani on kuitenkin Aryan ja Houndin Bloody Gate -kohtaus. Mutta tällä kertaa ansiot näyttelijätyöskentelyssä, ohjauksessa sekä paikoin myös käsikirjoituksessa vievät voiton siitä rasittavasta ja typerryttävästä normaaliudesta, josta ollaan suurimmaksi osaksi myös neljäs tuotantokausi saatu nauttia. Toivotaan, että tämä ei jakso ei ollut vielä se kauden paras, vaan että paukkuja jäi vielä kahteen seuraavaankin. Lähdemateriaalissa on ainakin vielä ASOSinkin puolella ihan tarpeeksi eeppisyyttä ammennettavaksi. | |
3 thoughts on “Game of Thrones 4.08: The Mountain And the Viper”
Valitettavasti olen eri mieltä sarjan paranemisesta. Itsestä tuntuu että mennään takapakkia. Katsoin jaksoa ihmetellen muutettujen kohtausten määrää ja ”latua”…Voi herranen aika. Grey wormin ja jonkun naikkosen hempeilyä käsitellään turhaan. Dany on päähenkilö ja merkittävä hahmo kirjan ja sarjan juonen kannalta, joten miksi ruutuaikaa näille kahdelle statistille? Ja miksi ihmeessä Barristan olisi uskonut jonkun tuntemattoman rääpäleen tuomaa viestikääröä? Okei, sinetti löytyy ja allekirjoitus mutta mutta…ei kenelläkään tullut mieleen väärennöksen mahdollisuus?
Kaikkien ääliöiden kokous todetaan Eyrien tiukassa tutkimuksessa jossa ylhäiset miettivät, että kuka tappoi Lady Lysan… Pääepäilynä uusi aviomies, mutta otetaanpa eka todistaja eli tämän sisärentytär. Ensin ajattelin että oletteko tosissanne; miksi he uskoisivat epäilyn sisarentytärtä. No onneksi käsikirjoittajat ovat ajan tasalla ja todistajan painokkuutta lisätään ilmoittaessa olevansa talvivaaran perijätär… Hei nyt ihan oikeasti. Vaikka jostain ihmeellisestä syystä tämä oltaisiin vielä uskottukin, niin entäs se fakta että kyseinen Lady oli juuri etsittyjen listalla valtakunnan kuninkaan murhaamisesta ja nyt ilmestyy seuraavaan paikkaan jossa kuolema korjaa taas satoa. Ja lopulta vielä Eyrien perijä luovutetaan pikkusormen haltuun tuosta vaan… Hienoa että katsojien älykkyyttä arvostetaan.
Lopun niitin antaa Houndin ja Arryn ilmestyminen portille. Täytyy sanoa että hyväuskoisuudelle ei näy loppua Eyrien alueella, kun tuntemattomat voivat tulla sanomaan olevansa ketä tahansa ja se uskotaan heti ”Olen Hurtta ja vieressä oleva pojan näköinen kaveri on talvivaaran tyttö”. Sitäpaitsi Hurtta tuskin oli niin hyvässä huudossa Eyriessä (tai oikein missään, jos ajattelee että velipoika kuitenkin teurasti surutta kansaa sodan aikana) että sitä julkisesti portilla uskaltaisi mainostaa ilman toivetta nuolisateesta. Todennäköisesti seuraavaksi nämä kaksi matkaavat jo muualla. Eihän toki Eyrien vartijoilla tule mieleen tutkia asiaa enempää, tai edes ilmoittaa asiasta kenellekään. Ristiriitaista logiikkaa.
Saatoin jälkikäteen ajateltuna olla vähän liian lempeä jaksoa arvioidessani. Pahimmat mokat olivat mielestäni Littlefingerin täydellinen suunnitelman puute Sansan todistusta kohtaan sekä Arya & Hound, jos/kun kaksikko päästetään vapaasti liukenemaan Eyrien porteilta. Itse pääateria, taistelu, oli vastoin ensireaktiotani huonosti ohjattu (liian nopeat leikkaukset, lähikuvat jaloista plus täydellinen taktisen realismin puute) ja näytti typerältä Oberynin akrobatioiden takia. Plussalle se pääsee lopetuksen alkukantaisen, raa’an järkytyksen ansiosta, joka onnistuttiin mielestäni varsin hyvin välittämään.
Itse en niin brutaalia meininkiä kaipaa. Onneksi sarjassa ei joka hetki tarvitse verta esitellä… Onhan kirjakin osassa kohtaa brutaali, mutta se ei ole sen itsetarkoitus… Mitenköhän sarjan tekijät ovat onnistuneetkin saaman ekan kauden noinkin hyväksi ja sitä seuraavat kaudet materiaaliin verrattuna noinkin heikoiksi. Muistan että kakkostakin seurasin vielä ilman suurempia vatsaväänteitä, mutta nyt kolmosen aikana nämä ylimääräiset käsikirjoittajien ideat ovat lähes poikkeuksetta kliseisiä, järjettömiä tai täysin turhia.
Tulisiko nelosessa ryhtiliike kun kirjan matskukaan ei ole ihan parasta?