No niin, kaikki me tiedämme, mitä varten tätä jaksoa ollaan odotettu, joten käydäänpä mahdollisimman nopeasti alkupalat läpi että päästään pääaterian kimppuun.

Viime jakson kohdalla jo kiittelin sitä, miten keskityttiin vain muutamaan päähenkilöön ja annettin tarinoiden kehittyä rauhassa. Sama valinta on onneksi tehty myös ysijaksoon, ja kerronnan tiiveyttä korostaa lisäksi se, että nyt liikutaan (Danyä lukuunottamatta) maantieteellisesti hyvin pienellä alueella. Branin ja Jonin juonet jopa kohtaavat eivätkä Sam ja Gillykään kaukana ole. Arya ja Robb pääsevät lähes huutoetäisyydelle toisistaan. TV-kerronta imitoi nyt varsin ansiokkaasti kirjoissa Martinin käyttämää tehokeinoa: kun samalla maantieteellisellä alueella liikkuvat POV-henkilöt saavat useamman peräkkäisen luvun, on se aina merkki siitä, että jotain isoa on tapahtumassa.

Danyn juonessa tuodaan muistutuksena esiin Ser Jorahin vastakaiuton himo Danya kohtaan, koska se tulee olemaan jatkossa olennainen juonipointti. Muuten Yunkain valtaus tuntuu liian helpolta, vaikka käytännössä kirjoissa Meereen valloitettiin samalla lailla. En silti ymmärrä tai hyväksy sitä, että kolmen miehen armeija pystyy näytetyn selkkauksen jälkeen etenemään huomaamatta etuportille. No, saadaanpa vastineeksi hieman näyttöä Grey Wormin hanuriinpotkintataidoista.

Jon- ja Bran -juonet pistetään tässä jaksossa myöskin mieltähelpottavasti ojennukseen. Koko kohtaus Queenscrownissa on toteutettu niin pilkulleen, kuin se tässä vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa on mahdollista. Vanha mies, ukonilma, Branin Hodorin-wargaus, Summer ja Shaggy (mutta ei Ghostia!), Ygritten teloitus sekä postuumina hienona bonuksena Orellin kotka raatelemassa Jonin kasvoja, kaikki on kohdallaan. Branin seurue hajoaa, ja Oshan ja Rickonin määränpääksi ilmoitetaan Last Hearth. Saa nähdä, mikä on lopullinen totuus.

Sam ja Gilly jatkavat iloista metsäretkeään, blaa blaa. Ei siitä sen enempää.

Aryan ja Houndin väliset keskustelut ovat ihan OK, mutta vähän liian helposti Arya näyttää manipuloivan Houndia. Ehkä se Aryan badassery ei välity ruudun toiselle puolelle ihan yhtä hyvin kuin lähempänä Cleganelle.

Mutta sitten. Robb-juoni ei tosiaankaan ala lupaavasti, kun King in the North ja Catelyn neuvottelevat sotastrategiasta. Vielä kerran todistetaan Benioffin ja Weissin täydellistä kyvyttömyyttä ymmärtää Catelynin hahmoa. Robb kysyy niin suoraan kuin mahdollista Catilta siunausta Casterly Rockin sotaretkelleen. Catelyn siirtyy kostomoodiin ja käskee Robbin vahingoittaa Lannistereita. Enää tietenkään tällä ei ole mitään väliä, mutta kirja-Catelyn olisi tehnyt kaikkensa taivuttaakseen Robbin palaamaan Winterfelliin. Läpi Twinsiltä, varustukset Moat Cailiniin ja Catelyn kotiin, koska siellä on Perhe, Velvollisuus ja Kunnia.

Twinsille siiryttäessä Starkit ottavat osaa tervetuliaisseremoniaan, jonka leivän ja suolan tarjoilusta ei taatusti kukaan kirjoja lukematon ymmärtänyt mitään. Vieraanvaraisuuden lait olisi pitänyt tuoda esille hyvissä ajoin, jotta seremonian merkitys ja Walder Freyn myöhemmän teon raukkamaisuus olisi tarpeeksi vahvasti tuotu esille. Myös mayhapsia jäin turhaan kaipaamaan, pieni ohimennen heitetty täytesana olisi tehnyt tuhat kirjafania tyytyväiseksi. Vähän huvittivat myös Walder freyn tyttärien geneeriset nimet, joskin ”I am Merry” huvitti kyllä sillä tavalla kuin se oli tarkoitettukin.

Sitten hääseremonian alkaessa huomasin, että käteni alkoivat vapista. Tässä vaiheessa tajuntaani iski, että tätä minä olen odottanut siitä asti, kun Storm of Swordsin luin. Tämä on Red Wedding, eikä sitä pystyisi kukaan pilaamaan, koska osaan tuon luvun käytännössä ulkoa, ja jos jokin olisi tehty väärin, pystyisin sen sieluni silmillä korjaamaan. Tämä hetki oli kenties lähimpänä uskonnollista hurmosta, mitä tulen tässä elämässä koskaan kokemaan.

Objektiivisesti hääjuhlia katsoen on helppo uskoa, että Benioff ja Weiss todella halusivat tehdä koko sarjan tätä hetkeä varten. Kaikki on niin tarkalleen toteutettu, kuin se budjetin ja aiempien virheiden (Talisa) rajoissa on mahdollista. Robbin vasallit tietysti puuttuivat, ja samalla se tunne, että samalla iskulla todella tuhottiin koko Pohjoisen armeija. Blackfishkin onneksi poistui tarpeilleen ennen verilöylyn alkua. Olen erityisen tyytyväinen, että RW:n koko kammottavuuden paljastava hetki oli käsikirjoitukseen mahdutettu: Catelyn ottaa Edwyn Freyn -> Roose Boltonin hihasta kiinni ja tuntee rengashaarniskan vaatteiden alla. Michelle Fairleyn ja Michael McElhattonin vaihtamat katseet puhuvat enemmän kuin mitkään sanat. Fantastista.

Voin kuvitella, että TV-katsojat tunsivat edes murto-osan siitä epäuskosta ja shokista kuin minä ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessani, kun ensimmäiset vasamat osuvat kohteisiinsa. Nuolien ampumisen jälkeen leikataan vähän turhan pitkäksi aikaa Aryan ja Houndin pariin. Pientä pelisilmän puutetta osoittaa kuitenkin se, että Aryan kohtaloa ei jätetty samalla lailla ilmaan roikkumaan kuin kirjoissa. Nopeammalla leikkauksella olisi pystytty näyttämään vain Hound lyömässä Aryaa jollakin esineellä, jonka jälkeen nopea feidaus mustaan. Grey Windin kuolema oli muuten yllättävän kova paikka ruudulla nähtynä.

Lopussa suurin murinan aihe on tietenkin Roose Boltonin repliikki, ”The Lannisters send their regards”. Mikä siinä on, että Jaime yritetään nyt valkaista samalla tavoin kuin Tyrionia on koko kauden valkaistu? Michelle Fairley osoittaa, mistä olemme kolmoskaudella joutuneet jäämään paitsi, kun hän viimeisen kerran epätoivoisena vetoaa Walder Freyhin. Todella, todella toivon, että UnCat on sarjaan tulevaisuudessa kirjoitettu. Kirjan kaltainen lopetus olisi tosin ollut enemmän mieleeni: Catelyn nauramassa järkensä menettäneenä, ja tietenkin se viimeinen repliikki, ”Ned loves my hair” olisi murtanut viimeisetkin tunteiden padot.

Mutta jos jäin jakson päätyttyä tuijottamaan tyhjästi lopputekstejä ja hokemaan mielessäni ”hitto soikoon, George R.R. Martin”, ollaan saavutettu melko tarkkaan sama taso kuin Stormia lukiessani. Televisiota on paljon vaikeampi heittää poikki huoneen kuin kirjaa (minkä aikoinaan tein) ja tällä kertaa katatoniani kesti vain noin minuutin viidentoista minuutin sijaan. Kai olo on vähän samanlainen kuin huumeiden käyttäjillä: ensimmäinen fiksi on aina voimakkain, eikä samaa tunnetta voi enää toiste saavuttaa. Tässä nyt saatiin samaa kamaa vähän eri lailla sekoitettuna, ja aika lähelle sitä originaalitunnetta kuitenkin päästiin, joten tuote voidaan todeta hyväksi.

Pidetään tämä hetki nyt mielessä mahdollisimman pitkään, koska tästä Game of Thrones ei enää paremmaksi muutu. Lähdemateriaalikin sen todistaa. Ja me kirjat lukeneet voimme iloita siitä, että viimeistään nyt kaikki vihkiytymättömätkin tietävät, mistä A Song of Ice And Firessä ja GRRM:n ylistyksessä oikein on kyse.