Taisin kuulua vähemmistöön arvostellessani viime viikon jaksoa. Minusta se oli huikeasta lopustaan huolimatta enimmäkseen keskinkertainen ja koko Varysin nostaminen pääosaan King’s Landingissa oli melko hämmentävää. En esimerkiksi voi ymmärtää Westerosin GoT-gurujen Elion ja Lindan mielipidettä siitä, että kyse oli tähän asti (kolmannen kauden) parhaasta jaksosta. Muiden arvioita lukematta voisin veikata tälläkin viikolla olevani vähemmistössä^*. Minusta nimittäin viitosjakso oli joka suhteessa parempi kuin nelonen.

Lähtökohta tämän jakson arvostelemiseen on siitä harvinainen, että löydän siitä vain hyvin vähän valitettavaa, vaikka laittaisin kovimmat kirjapuristin värilasini silmille. Kenties pari juttua King’s Landingin osalta, mutta ei mitään mullistavaa. Koska tällä kertaa ei ole yhtä selkeää huippukohtausta yli muiden, käydään juonikaaret läpi siinä järjestyksessä kuin ne ruudussa nähtiin, ilman parhaan viimeiseksi jättämistä.

Jakso alkaa Houndin taisteluoikeudenkäynnillä. Tämän jakson ohjaaja näyttää, miten miekkailukohtaus toteutetaan (tämä piikki oli suunnattu kakkosjaksoon, jossa Jaime ja Brienne mäiskivät toisiaan laiskasti sillalla). Dondarrionin palava miekka oli hieno, ja yhdistin miekan hajoamisen Houndin julmassa tappoiskussa kirjojen viittaukseen siitä, miten tuli (wildfire) haurastaa ja tuhoaa miekan niin, että sen kanssa taisteleminen ei ole järkevää. Olisin mielelläni nähnyt Thorosin todella antavan elämän suudelman Dondarrionille ylimalkaisen rukoilemisen sijaan, mutta kelpaa tämäkin. Arya alkaa muistuttaa enemmän kirja-Aryaa kylmäverisellä ”Kill him!” -huudollaan ja Houndin tappoyrityksellä.

Myöhemmin Hound vapautetaan ja Arya ja Gendry heittävät hyvästit. Storm of Swordsin lukemisesta on kulunut liian paljon aikaa, joten en ihan tarkkaan muista, kuinka sanasta sanaan Aryan ja Gendryn dialogi oli. Oletan kuitenkin, että suuri osa siitä oli keksittyä, ja jos niin todella oli, niin pisteet käsikirjoittajalle. ”I could be your family – You would be milady” osui tasan tarkkaan maaliinsa. Hyvin kirjoitettu ja näytelty pikku dialogin pätkä, josta pidin kovasti.

Neljäs Arya-kohtaus oli myös fantastinen. Lämpenin tässä jaksossa selvästi edellisiä paremmin Thorosille ja Beric Dondarrionille. Kummastakin nähdään nyt se kaivattu vakavampi puoli. Paras hetki oli kuitenkin repliikki ”Could you bring back a man without a head?” Olin ehtinyt unohtamaan tämän kirjojen pienen timantin, joten kylmät väreet kävivät selkäpiissäni. Kaiken muun hyvän lisäksi Maisie Williams välittää tuon repliikin täydellisesti. Muutenkin aivan loistava jakso Maisielta, joka on viime aikoina jäänyt hieman muiden näyttelijöiden varjoon.

Jonin kohtaus alkaa Jonin ja Orellin välisellä miehuuden mittauksella. Tormundilta odotan edelleen sitä hersyvää huumoria, jota kirjoissa saatiin. Taitaa olla tosin liian myöhäistä. Luolakohtaus Ygritten kanssa on jälleen esimerkki siitä, miten Martinin materiaalia pitää hyödyntää. Vihkiytymättömät saattavat pitää sitä jälleen yhtenä sexpositionina useiden muiden joukossa (ei sillä ettenkö kovasti arvostaisi Rose Leslien hrm… ilmaisua tässä kohtauksessa), mutta kirjat lukeneille tämä saattaa olla tärkein osa koko Jon Snown hahmokehitystä. Käsikirjoittajat ovat onnistuneet vangitsemaan pilkulleen tunnelman, kohtauksen intiimiyden sekä sen tärkeyden tulevia silmällä pitäen. Jos minulla olisi sydän, se olisi voinut särkyä Ygritten ehdottaessa, että he jäisivät ikuisiksi ajoiksi luolaan. Nyyh.

Jaime ja Brienne saapuvat Harrenhaliin. Lordi Boltonin vieraanvaraisuus on tervetullutta, joskin vastaanottokohtauksessa ensimmäistä kertaa pisti silmääni Boltonin miesten pinkkien viittojen puute. Pieni yksityiskohta, mutta olisi ollut mukava nyökkäys kirjalukijoille. Olihan se sentään ”mies pinkissä viitassa”, joka toi Red Weddingiin terveiset Jaime Lannisterilta. Mainitaan vielä Jaimen ja Qyburnin välinen kohtaus, joka etenee sana sanalta kirjojen mukaisesti, mikä on aina kivaa. Ja toimii tällä(kin) kertaa myös ruudulla.

Kaksikon välinen kylpykohtaus on myös melkoista herkkua kaikille Martin-mytologian faneille. Jaimen puoli King’s Landingin hävityksestä ja kuninkaansurmasta kuullaan, ja jatketaan Jaimen tärkeätä hahmokehitystä. Sekä Coster-Waldau että Christie tulkitsevat hahmojensa tuntoja erinomaisesti. Lopun ”my name is Jaime”-repliikki oli myös niitä, jotka olin ehtinyt unohtaa.

King’s Landing ei ole ihan samanlainen sekametelisoppa kuin viime kerralla. Tyrionin ja Queen of Thornsin välinen kohtaus muistuttaa, kuinka tärkeä Tyrellien rooli on King’s Landingin muonittamisessa. Myös tulevat kuninkaalliset häät palautetaan jälleen katsojien mieliin. Onko enää ketään kirjoja lukematonta, joka ei uskoisi jotakin merkittävää noissa häissä tapahtuvan, niin paljon niitä on nyt rummutettu? Joka tapauksessa, en vieläkään lämpene Queen of Thornsin tulkinnalle. Sarjan kannalta on toki loogista, että muutenkin esillä oleva Tyrellin suvun matriarkka hoitaa käytännön raha-asioita sukunsa puolesta, mutta enemmän minua miellytti kirjojen epävirallisempi, harmaan eminenssin rooli.

Littlefingerin pieni juonittelukuvio Sansan naimakauppojen selvittämiseksi on ihan näppärä, mutta kyllä Loraskin on melkoinen löyhähuuli avatessaan tällaisia asioita uudelle poikarakkaudelleen. Joka muuten vain jostain ilmestyy Lorasin uudeksi aseenkantajaksi, ilman että Tyrellit tarkistavat ”Olyvarin” taustoja.

Jakson päättävä Lannisterien perhekokous tapahtui jälleen takuuvarmasti toimivassa huumorilavasteessa, pienen neuvoston pöydän äärellä. Viime aikoina en ole juuri päässyt kehumaan Lena Headeyn näyttelijäntyötä, kenties siksi, että juuri aihetta ei ole ollut, mutta tällä kertaa kirja-Cersei välittyy melko mukavasti. Ivalliset katseet, omahyväiset kommentit ja pieni raivonpuuska, kun Cersei kuulee joutuvansa naitetuksi Willas Loras Tyrellille. Willas oli muuten paljon hauskempi vaihtoehto; mitä valittamista Cerseillä olisi Lorasin naimisessa? Kiva kulissiavioliitto, jossa molemmat voisivat harrastaa omia syrjähyppyjään? Kaupan päälle vielä Highgarden, kuten Tywin mainitsee.

King’s Landingistä Riverruniin. Ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan voin todeta nauttineeni Robb-juonesta varauksetta. Robb näyttää kunnon King in the North -asennetta Rickard Karstarkin kanssa, vaikka naisväki ja Edmure yrittävät häntä tasoitella. Teloituskohtaus peilaa taitavasti kakkoskauden Theonin ja Ser Rodrikin välistä kohtausta, aina sadetta myöten. Ero on tietenkin lopputuloksessa, Robb hoitaa homman kertayrityksellä. Richard Madden tekee muuten parhaan työnsä tähän mennessä sarjassa näissä kahdessa kohtauksessa. Robb hankkii takaisin paljon menetettyä uskottavuuttaan tässä jaksossa, ja alkaa näyttää siltä, että Red Weddingillä on mahdollisuus muodostua samanlaiseksi järkytykseksi kuin kirjassa, nyt kun joku sarjakatselija saattaa itse asiassa vähän pitääkin Robbista.

Walder Frey mainitaan pahaenteisesti myös viimeisessä Robb-kohtauksessa, jossa Talisa antaa hänelle arvokkaita sotastrategisia neuvoja. Hieman hämää se, että ajatus Casterly Rockin valloittamisesta tulee muka vasta nyt Robbin mieleen. Noh, kai jotain oli keksittävä, miksi Robbin on palattava matelemaan The Late Lord Freyn eteen.

Sitten Dragonstone. Kaksi uutta merkittävää hahmoa esitellään, kun kuningatar Selyse ja prinsessa Shireen saapuvat ruutuun. Täytyy sanoa, että Tara Fitzgeraldilla Selysenä on herkullinen rooli. Kirjoissa lievän kiihkoilevasta Selysestä on kirjoitettu sarjaan rajatapausmielipuolipotilas. Niinkin ylilyövä yksityiskohta kuin ne sikiöruukut (tulivat täysin takavasemmalta) olivat liki naurettava ajatus, mutta Fitzgerald sai jotenkin minut vakuuttumaan siitä, että Selyse on riittävän sekopäinen säilyttääkseen syntymättömät poikansa. En tämän jälkeen enää ihmettele Stannisin halua kääntyä Melisandren puoleen useammin.

Myös Shireenin näyttelijävalinnasta ja toteutuksesta täytyy antaa plussaa. Shireen on esikuvansa mukaisesti kerrassaan kultainen lapsi, mikä on hämmästyttävää ottaen huomioon hänen molempien vanhempiensa epätasapainoisuuden (niin kirjoissa kuin sarjassakin). Erikoismaininta Patchfacen laulusta. Olisi ollut kyllä melko hyytävää, mikäli itse Patchfacekin olisi sarjaan kirjoitettu. Siinä on koko kirjasarjan häiritsevin hahmo, edes Bastard of Bolton ei ole yhtä pelottava kuin Patchface! Shireenin ja Davosin välinen kohtaus on kerrassaan herttainen, ja hyvä muistutus Sipuliritarin olemassaolosta.

Sitten jäljelle jää Dany. Viime jakson sähikäisen jälkeen tahtia vähän hidastetaan, ja palautetaan mieliin Ser Jorahin petturuus. Jorahin tarina tuo jälleen mytologiaa sarjaan ja karismaattisen kaksikon Iain Glen-Ian McElhinney välille luodaan asiaankuuluvaa skismaa. Emilia Clarke pääsee jälleen loistamaan valyriankielellä. Ylpeyden ilme Danyn kasvoilla, kun Grey Worm kertoo halustaan pitää nimensä, on jälleen erinomainen näyte Clarken ilmaisukyvystä. Eipä Emilia Clarke tai TV-sarjan kirjoittajat ainakaan minua vieroita Dany-faniudestani, mokomat.

Loppukaneetti? Pirun hyvä jakso. Jos edellinen oli kauden tähän asti paras Westeros.orgin väen mielestä, niin minun mielestäni tämä on vielä parempi. Syitä siihen ovat varsin tarkka kirjojen tarinan noudattaminen sekä jälleen aika antaa kohtausten kehittyä. Etenkin kummassakin kylpykohtauksessa tämä nähdään – pituutta oli paljon, mutta kumpikin kohtaus oli juuri tästä syystä niin hyvä. Kuten jo moneen otteeseen olen maininnut, Storm of Swordsin sovittamisessa ja useiden yhtäaikaisten juonikaarien hallussa pitämisessä oikea rytmitys on ensiarvoisen tärkeää.

^* Tällä kertaa näytti menneen ajatukset yksiin hämmentävänkin hyvin Westeros.orgin kanssa.