Ensimmäinen jakso ei tietenkään vielä anna täyttä vastausta tähän kysymykseen. Sen sijaan jonkinasteinen näkemys on muodostettavissa kauden kokonaisrytmityksestä. The North Remembers kuljettaa pikaisen laskutoimituksen perusteella yhdeksää eri juonilankaa rinnakkain, ja tulevissa jaksoissa on odotettavissa vielä ainakin pari kappaletta niitä lisää. Kiirettä pitää, mutta ilahduttavasti kaikissa juonissa onnistutaan kuin onnistutaankin viettämään riittävästi aikaa. Aryan juoni tosin jää lähes täysin maininnan asteelle, ja Dany saa vain yhden kohtauksen. Yhtään turhaa tunnelmointi- tai taustointikohtausta ei ole mukaan mahtunut. Mikäli tulevissakin jaksoissa pallo pyörii tätä vauhtia, alkaa hengähdystaukoja ehkä kaipaamaan.

Mutta sitten lähdetään purkamaan jaksoa juonilangoittain. Haluan aloittaa ensimmäisestä täysin uudesta juonilangasta, Dragonstonesta ja Stannis Baratheonista. Visuaalisesti Dragonstonen kohtaukset ovat ensimmäisen jakson huikeinta antia. Dramaattinen jumalpatsaiden poltto sekä tulisen miekan vetäminen sysää tämän langan hyvin liikkeelle. Näyttelijävalinnat vaikuttavat onnistuneilta, hampaitaan kiristelevä Stannis sekä kaikesta showsta vaivaantunut Davos ovat kuin suoraan kirjasta. Carice van Houten on muodollisesti pätevä Melisandren rooliin, mutta miten on näyttelijätaitojen kanssa? Tietyt aiemmat meriitit (Black Death) eivät välttämättä vakuuta, mutta toistaiseksi mitään ylinäyttelyä ei ollut onneksi havaittavissa. Maester Cressen saa hieman enemmän roolia kuin kirjassa, mutta myrkyttämisyritys on kovin kömpelösti toteutettu – miksi Cressen itse maistoi viiniä, varsinkin kun vaikutus on noin nopea? Sitä paitsi kirjoissa käytetty ”strangler” vaikutti kovin eri lailla. Silti pelkästään Stephen Dillanen ja Liam Cunninghamin suoritustenkin takia Dragonstone-juonikaari tuottanee paljon hyvää.

King’s Landing tulee olemaan kakkoskauden pääasiallinen tapahtumapaikka. Jakso alkaa hieman muunnellulla turnauskohtauksella, jossa Joffrey on laittanut ritarinsa taistelemaan muurin harjalla. Hauska ja varsin uskottava yksityiskohta, ”turnajaisten” köyhyyttä aiemmin nähtyyn Robertin turnajaisiin olisi tosin voinut enemmän korostaa. Jack Gleeson on läpi jakson fantastinen, melkein tuntuu, että hän on kausien välillä parantanut eniten suoritustaan. Peter Dinklage voi puolestaan laittaa Emmy-hakemuksensa jo vetämään myös ensi vuodeksi, kohtaus Tyrionin ja Cersein välillä oli mainio kaikkine sanomattomine sanoineen. Myöhemmin Joff ja Cersei käyvät keskustelun, joka kirjassa muistini mukaan ohitettiin sivulauseella, mutta joka laittaa uskottavasti tapahtumat liikkeelle Robertin äpäröiden surmaamiseen. Hyvä oivallus, ja täysin kirjan henkeen sopiva.

Samaa ei aivan voi sanoa Cersein ja Littlefingerin välisestä kohtauksesta. Cersei tosin paljastaa taktisen typeryytensä uhkailemalla Littlefingeriä, joka oli sentään nostamassa Joffreytä valtaistuimelle. Ruutuaikaa saavat myös sarjan resident-huorat Shae (en vain pääse yli siitä, miten väärä ja tekemällä tehty sarjan Shae on) ja Ros (jota ilmeisesti istutetaan Alayayan rooliin).

Winterfellissä nähdään Bran hallitsemassa. Isaac Hempstead-Wrightille ei hirveästi tekemistä käsikirjoituksessa anneta, mutta punaisen komeetan esittely sekä etenkin ensimmäinen suora viittaus wargaamiseen nostivat pienet riemunkiljahdukset. Lisäksi pidän edelleen Natalie Tenan työskentelystä Oshana. Jotain villiä karismaa ja eläimellisyyttä hän on rooliinsa onnistunut saamaan. Branin herääminen oli muuten sama kohtaus kuin ensimmäisen kauden kakkosjaksossa. Säästöä se on kai pienikin säästö.

Komeettaa käytetään taitavasti siirtymänä Danyn juonikaareen. Cgi-lohikäärmeet näyttävät PALJON paremmilta kuin uskalsin toivoa. Erämaavaelluksen uhri ei yllättäen olekaan Doreah, vaan Danyn hopeainen tamma. Voisin kitistä kontinuiteetista, mutta en usko, että Silver koskaan kirjoissa tulee olemaan avainroolissa 🙂 Mutta jos joku uskaltaa esimerkiksi ensi jaksossa uhrata Irrin Doreahin sijaan, mutisen siitä hamaan sarjan loppuun saakka. Jonkinlaista kolmiodraamaa yritetään myös viritellä Danyn, Rakharon ja Jorahin välille – hmm.

Muurin toisella puolella viivytään vain yhden kohtauksen verran, mutta se kohtaus on sitäkin parempi. Crasterin tuvassa isäntä varastaa kohtauksen, ja Jeor Mormontin tiivisluontoinen puhuttelu Jon Snowlle on miehisyytä. Ilahduttavaa on myöskin Hannah Murrayn (salainen suosikkini Skins-sarjasta) valitseminen Gillyn rooliin. Mutta miksi Dolorous Edd ei viljellyt lainkaan kuivaa huumoriaan?

Sitten vielä Robbin leiriin. Jakson toiset suuret riemunkiljahdukset aiheutti cgi-Grey Wind, joka myös näytti tuhat kertaa paremmalta kuin uskalsin odottaa. Hyvä, nyt voitte alkaa käyttämään niitä susia jo ihan juonen tukenakin. Kohtaus muuten oli ilmeisesti lisätty, että katsojat muistaisivat Jaime Lannisterin olevan olemassa. Robbin ja Catelynin keskustelu oli jakson parhaimmistoa, jälleen sanomatta jääneet sanat olivat ne tärkeimmät. Theonin petoksen siemenet kylvetään; voi, miten haluaisinkaan kertoa ruutu-Theonille, mihin on ryhtymässä. Vielä on aikaa perääntyä, Reek!

Jakson lopetuksessa tapetaan Robertin äpäröitä ja laitetaan Gendry-jahti liikkeelle. Sinänsä Gendryn jahtaaminen ei ole kauhean uskottavaa, mutta näen siinä mahdollisuuden tiivistää juonta ja nostaa Gendryä kirjoja suurempaan rooliin. Kunhan vain pidetään huoli, että upea, lahjakas, Maisie Williams ei jää täysin sivurooliin.

Olin jakson alla varovaisen epäileväinen etenkin tapahtumien rytmityksen suhteen, mutta kaiken kaikkiaan erinomaisen hyvin pysyivät pallot käsikirjoittajien ja ohjaajien käsissä. Sarjan visuaalisuus on ottanut nähdäkseni pari askelta eteenpäin ykköskaudesta ja näyttelysuoritukset ovat edelleen parasta a-luokkaa. Kausi on nyt potkaistu parhaalla mahdollisella tavalla liikkeelle, ja pahimmat huolenaiheeni väistetty. Tästä eteenpäin voi taas täysin rinnoin nauttia tästä 2010-luvun määrittävästä TV-sarjasta.