Ensimmäinen tuotantokausi alkaa taittua kohti loppua. Kahdeksannessa jaksossa laitetaan viimeiset pelinappulat pöydälle ja tehdään ensimmäiset siirrot Viiden kuninkaan sodassa. Jakso alkaa rytinällä siitä, mihin edellisen lopussa jäätiin. Heti ensimmäisenä kohtauksena tarjotaan yksi kirjan ikimuistoisimmista jaksoista, kun kaaos on valloillaan Red Keepissä: Ser Meryn Trant tulee noutamaan Aryaa vangittavaksi kesken hänen tanssituntinsa. Syrio Forel, Braavosin meriruhtinaan ensimmäinen miekka, on ritarillisempi kuin yksikään kirjan tosiritareista, ja pelastaa Aryan maksamalla hengellään. Hienosti koreografioitu taistelukohtaus huipentuu Ser Merynin ja Syrion kaksintaisteluun. 

Aryan pako sen sijaan tuntuu liian helpolta eikä siinä hyödynnetä suoraan aiemmissa jaksoissa esiteltyä salauloskäyntiä jokirannalle. Myös tallipojan tappo tuntuu enemmän vahingolta kuin kirjassa, ja jättää siten kertomatta jotakin Aryan luonteesta. Aryahan ei kirjoissa kertaakaan osoita suoranaista katumusta tai omantunnon tuskia tappamiaan ihmisiä kohtaan. Näin aikaisessa vaiheessa tarinaa tällainen yksityiskohta on tietenkin hyväksyttävää sivuuttaa.

Sansa & Sandor -faneille tarjotaan lyhyt ja melkoisen tarpeeton kohtaaminen käytävillä. Täysin sivuutetaan se seikka, että kirjoissa Sansa oli se, joka Nedin aikeet Cerseille vuosi. Lisäksi Sansan vangittuna olemisen epätietoisuus puuttuu tyystin. Hämmentävää kirjoja lukemattomille voi olla myös se, miten Sansa ei osoita huolta Aryan katoamista kohtaan (mikä on kyllä täysin yhtenevää kirjojen tulkinnan kanssa).

Eddardin ja Varysin tapaamisesta ei erityistä mainittavaa ole, merkittävintä kohtauksessa on tehdä Varysistä miedosti sympaattinen hahmo (ainakin Littlefingeriin verrattuna). Olisin odottanut, että Varys mainitsee Muurille pääsyn mahdollisuuden (täytyy tosin tunnustaa, että en muista, tuliko tämä esille kirjoissakaan Varysin ja Nedin ensimmäisessä keskustelussa). Tämän yhden kohtauksen jälkeen Ned unohdetaan jaksossa kokonaan yhtä nopeata leikkausta lukuun ottamatta.

Winterfellissä nähdään ensimmäistä kertaa Robb Stark johtajan roolissa. Richard Madden näyttää kasvaneen puoli metriä alkujaksoista ja varsinkin myöhemmin jaksossa neuvotellessaan vasalliensa kanssa alkaa kenraalille tarvittavaa karismaa löytyä. Illalliskohtaus ja Greatjon Umberin ruotuun laitto on Robbin juonikuvion kohokohta. Samalla saadaan käyttöä myös Grey Windille, joka muiden susien tapaan on ollut rikollisen alikäytetty koko sarjan ajan. Varisten matkaan lähettäminen nosti kylmät väreet, ja Robbin ja Branin hyvästelyt saivat melkein tipan linssiin. Osittain syynä on jälleen tieto siitä, miten Robbin sotaretki tulee päättymään…

Ehdottomasti maininnan arvoinen kohtaus on myös Oshan ja Branin keskustelu jumalmetsässä. Oshan näyttelijävalinta on melkein kaikkien muiden tavoin osunut napakymppiin. Näyttelijä Natalia Tenassa on jotain maagista, jolla hän onnistuu kovin rajallisella ruutuajallaan tekemään melko merkityksettömästä sivuhahmostaan muistettavan. Pidän myös kovasti aksentista, jota hän sarjassa käyttää. Puhe lumopuusta ja jumalten äänestä tuulessa on juuri sellainen sopivan hiljainen ja sanomaltaan pahaenteinen, jollaista muuten varsin action-painotteinen jakso tarvitsee.

Robbin ja Catelynin jälleennäkemisessä on asiaankuuluvaa hienotunteisuutta. Catelyn näkee Robbissa paitsi kenraalin myös nuoren poikansa, joka on lähtenyt leikkimään sotaa. Kuitenkin Cat tekee kaikkensa tukeakseen Robbin päätöksiä, vaikka ne ovat kipeitä. Olisin kuitenkin odottanut vähän enemmän suostuttelua kohtauksessa, jossa Catelyn kertoo Robbille panokset: voitto tai koko Starkin perheen kuolema. Catelynin juonikaaresta on todettava, että ikävä kyllä Eyriestä ei vielä kokonaan päästä tässäkään jaksossa eroon… Kohtaus oli onneksi tärkeä nähdäksemme Catelynin reaktion Nedin vangitsemiseen.

Muurilla mennään edelleen niin odotetulla tavalla, että mitään ihmeellisiä huomioita en keksi. Jon saa kuulla isänsä vangitsemisesta ja Alliser Thorne provosoi häntä. Ghost leikkii Lassieta ja johdattaa Jonin Mormontin huoneeseen, jossa Terminator-wighti resetoi itsensä hetken miekan sisuksiinsa saannin jälkeen. Ghost ei voi auttaa, koska jää lukkojen taakse (what?). Öljylamppu tekee tehtävänsä ja roihauttaa wightin (ilmeisesti wightit pitävät keinokuitukankaisia vaatteita). Tavattoman kömpelö leikkaus ja –

Olemme Dothrakin ruohomerellä, jossa Khal Drogon joukko alistaa lhazareenejä. Tässä vaiheessa täytyy edelleen korostaa sitä, miten Dany-kaari on parissa viime jaksossa noussut laadultaan lähes dominoimaan koko sarjaa. Eteenpäin on menty, sanoisi joku, verrattuna ekan jakson päälleliimatun tuntuiseen dothrakiosioon. Kenties ero selittyy ainakin osin siltä, että siinä missä esimerkiksi King’s Landingin kohtaukset tuntuvat vähän halvoilta studiossa kuvatuilta koosteilta, Kapean meren tuolla puolen kaikki merkittävä, kuten vaikkapa TV-sarjan kuvaus, tehdään avoimen taivaan alla.

Lhazareen-ryöväys on hieno ja tunteita herättävä. Danyn hyväsydämisyyttä alleviivataan, kun hän pelastaa lhazareenejä raiskaukselta ja kuolemalta. Eroehiä ei sarjassa ilmeisesti nähdä, mutta eipä siinä mitään menetetäkään. Jakson paras kohtaus oli Drogon ja Magon välienselvittely. Ensin Emilia Clarke pääsee jälleen vähän näyttämään Danyn terästä, jonka jälkeen Drogo omistaa tyystin kapinoivan hevosruhtinaan. Pieni naarmukaan ei tunnu missään, sillä onneksi paikalla on Mirri Maz Duur… Ei valittamisen aihetta kirjoista eroavalla haavan syntymisellä. Ja onhan tuo Jason Momoa aika kova äijä. Ainoa jatkuva ihmetyksen aihe on kyllä se, että Danyn raskaus ei vieläkään näy, vaikka siitä koko ajan puhutaan.

Dothraki-kielestä on mainittava pari sanaa. Olisi kiinnostavaa päästä tutustumaan siihen, kuinka paljon kieltä on kehitetty sarjaa varten, joka tapauksessa hyvin uskottavalta se kuulostaa. Tässä jaksossa bongasin ainakin sanan ”tolorro”, joka siis tarkoittaa luuta (Dany johdatti ramman khalasarinsa Clash of Kingsin alussa autiokaupunkiin, jonka nimesi Vaes Tolorroksi, ”luiden kaupungiksi”). Lisäplussaa myös ”maegi” -sanasta. Hienoa on myös se, että ei tarvitse tuntea myötähäpeää näyttelijöiden puhuessa dothrakia, sen verran sulavasti repliikit myös vieraalla kielellä tulevat.

Seuraavaksi Tyrionin juonikaari: Tyrionin ja Bronnin matka alas vaarallista Arryninlaaksoon johtavaa tietä vaikuttaa lähinnä iloiselta metsäretkeltä vehreän kasvillisuuden takia. Shaggan sarjaan pääseminen oli itselleni yksi miellyttävimpiä yllätyksiä. Tosin ”cut off his manhood and feed it to the goats” kuultiin vain puoli kertaa! Shaggan hahmon hienoushan on nimenomaan tuo keskenkasvuinen toistohuumori… Iloiset yllätykset jatkuivat, kun Timett ja Chellakin esiteltiin. Hilpeästi kuvatut klaanilaiset ovat aina olleet minulle ilonaihe kirjoissa, joten kiitokset HBO:lle tästä pienestä fan servicestä.

Fan serviceä on myös Kevan Lannisterin ruudussa käyttäminen. Luulisi, että Kevanin leikkaaminen juonesta olisi kivuttomimpia mahdollisia tehtäviä, mutta onneksi Tyrionin inhimillinen setä on sarjaan mukaan mahdutettu. Tällä kertaa Charles Dance pääseekin sitten jakelemaan tylyä katsettaan Tyrionin ja Bronnin suuntaan. Ihailtavaa, miten mies ottaa kohtauksen tilan haltuun ja varastaa kohtauksen jopa mestarillisen Peter Dinklagen edestä. Mielihyvä, kun hän kuulee Robb Starkin ylittäneen Kannaksen, kertoo kaiken oleellisen Tywin Lannisterista.

Jakso päättyy kohtaukseen, jossa Sansa anelee isänsä hengen puolesta. Sitä ennen mato Janos Slynt ylennetään lordiksi ja ennen kaikkea Ser Barristan Selmy häpäistään. Komea kohtaus, ja etenkin sen faktan voima, että Ser Barristan todennäköisesti tosiaan pystyisi leikkaamaan viisi muuta kaartilaista hengiltä, pysäyttää. Littlefinger tekee itsestään taas pykälän verran kuvottavamman.

Kahdeksas jakso kestää laatuvertailun kuutos- ja seiskajaksojen kanssa helposti. Yhtään totaalisen heikkoa kohtausta ei ole, eikä mitään isoa valituksen aihetta muutenkaan nouse mieleen. Kenties jakso kärsii hieman siitä, että montaa juonikaarta kuljetetaan yhtäaikaisesti eteenpäin, jolloin mihinkään ei oikein ehditä todella kunnolla syventyä. Kasijakso lienee kokonaisuudessaan paras tähän asti, eikä varmasti vähiten George R.R. Martinin käsikirjoittajaroolin takia. Ensi jakso onkin jo toiseksi viimeinen, ja ainakin nimen perusteella luvassa on toimintaa Baelorin septin liepeillä… Odotan sydäntä särkevää cliffhangeria ja Maisie Williamsin suoritusta siinä.