Seiskajaksosta alkaa sitten kauden päätökseen asti jyräävä tapahtumien vuoristorata. Ja ilokseni voin todeta, että jakso saattaa hyvinkin olla tähän mennessä kauden paras. Säästän jakson parhaat kohtaukset tuonne arvostelun loppuun, aloitetaan niistä muista: 

Jakso alkaa Tywin Lannisterin esittelyllä. Jostain syystä Lannisterin suvun mahtava päämies nylkee peuraa koko pikkuisen ylipitkän dialogin ajan, ja on kaiken lisäksi hieman liian puhelias minun makuuni. Jos tuolla nylkemisellä oli haettu jotain vertauskuvallisuutta, niin metsään mentiin. Hyytävää katsettakaan Charles Dance ei vielä jakele. Ei paras mahdollinen sisääntulo, mutta tärkeä kohtaus siinä mielessä, että näyttää ainoan kerran Jaimen ja Tywinin samassa paikassa (ennen kolmoskautta).

Oshan, Theonin ja Luwinin välinen kohtaus Winterfellissä saa minut kahden vaiheille. Toisaalta on ihan hyvä, että Theonin taustoja tuodaan jälleen esille, mutta toisaalta olisin kaivannut enemmän Branin ja Oshan vuorovaikutusta. Luwinin astuessa tilaan kohtaus kuitenkin muuttuu mielenkiintoiseksi, kun puhe kääntyy Valkoisiin vaeltajiin. Pidin kyllä Oshan (tarkoituksellisesta?) Theonin ärsyttämisestä.

Muurilla kaikki menee niin käsikirjoituksen mukaan, ettei erityistä kommentoitavaa ole. Kit Harington ja John Bradley muodostavat edelleen erittäin toimivan tutkaparin, vaikka Sam tuntuukin vähän turhan paljon kirjaan nähden ajattelevan naisia. Plussaa Ghostin läsnäolosta (olenko oikeassa, että Ghostin nimi mainitaan jaksossa ensimmäistä kertaa?), mutta miinusta siitä, että eihän tuo söötti pörröturkki näytä yhtään virtaviivaisen vaaralliselta hurjasudelta. Erikoisbonus tulee Dareonin näyttämisestä. Oi, miten toivon, että sama näyttelijä nähtäisiin myöhemmin Braavosin kaduilla kohtaamassa Kanaalien Cat…

Tässä vaiheessa on sitten annettava jakson isoimmat miinukset. Kenellekään tulee tuskin yllätyksenä, että tarkoitan pitkitettyä pehmopornokohtausta Littlefingerin, Rosin ja whatshernamen välillä. Miten pitkälle HBO meneekään katsojien kalastelussa seksin avulla… Kuten mainitsin, turha, ylipitkä kohtaus, jonka sisällöllinen tarkoitus oli ilmeisesti muistuttaa, miten häikäilemätön Littlefinger on ja miten hän salaa rakastaa Catelyniä. Jotain on pahasti vialla, jos käsikirjoittajien seksin vuoksi sarjaan kirjoittama hahmo Ros saa enemmän ruutuaikaa kuin vaikkapa Robb tai Hound.

Mutta sitten negailut sikseen ja parhaat päältä. Nedin ja Cersein tapaaminen jakson alussa. Dynamittia. Erityisen tärkeää oli toteuttaa kohtaus siten, että sama suoruus kuin kirjassakin välittyy Nedin ja Cersein välillä. Cersei ei värähtänytkään, kun Ned paljasti tietävänsä hänen ja Jaimen välisen suhteen. Ja ne päätössanat, ”when you play the game of thrones, you win or you die, there is no middle ground”, summaavat minulle koko sarjan. Noilla lauseilla alustetaan kaikki, mistä kirjoissa on kyse: kukaan ei ole koskematon ja virheistä maksetaan. Tämä kohtaus on minulle kenties kaikkein tärkein ensimmäisessä kirjassa, ja olen erittäin tyytyväinen siihen, miten se toteutettiin.

Robertin viime hetket jäävät vähän vajaaksi. Kohtaus, jossa Renly ilmoittaa Robertin haavoittuneen, alkaa kuin tyhjästä huonon leikkauksen seurauksena, ja muutama tärkeä yksityiskohta puuttuu; Robertin kuuma huone, haavojen massiivisuus ja ennen kaikkea yö. Ihmettelen, miksei King’s Landingissa tapahdu ikinä mitään yöllä. Viitosjaksossa Jaimen ja Nedin miekkataistelussa yö oli muutettu päiväksi. Nedin ja Cersein tapaaminen lehdossa samoin, ja nyt Nedin herättäminen ja yleinen kiire asioiden järjestämiseen ennen aamunkoittoa jäivät puuttumaan. Liekö näyttelijöillä ollut joku ”ei yökuvauksia”-pykälä sopimuksessaan vai oliko paikalla yökuvauskielto? Pieniä juttuja, mutta häiritseviä. Mutta takaisin kohtaukseen: plussaa siitä, että Nedin sanamuodon muutos näytettiin. Lisäksi Sean Beanin hämillinen katse, kun Robert mainitsee Joffreyn oli paljonpuhuva.

Robertin kuolonpediltä Renlyn ja Nedin väliseen neuvotteluun. Täytyy sanoa, että Renlyn näyttelijä on mielestäni harvoja metsään menneitä näyttelijävalintoja koko sarjassa. Renlystä vaan ei huo’u sellainen karismaattinen keulakuva, joka saa merkittävän osan eteläisestä Westerosista hankkeensa taakse. Kirjassa tuo Nedin ja Renlyn välinen (yöllä tapahtuva!) kohtaus sihisee sähköä, varsinkin kun näin jälkikäteen tiedetään, että siinä kylvetään viimeinen siemen sodalle. Sarjassa jännite jää vähän puolitiehen, koska Renly ei tunnu missään vaiheessa varteenotettavalta vaihtoehdolta Nedille.

Saman tapahtumasarjan jatkossa Littlefinger puolestaan neuvoo Nediä. Tässä kohtauksessa nähdään tähän mennessä puhtain Littlefinger-tulkinta Aidan Gilleniltä. Käsikirjoittajat ovat aiemmin jotenkin missanneet Littlefingerin hahmon (en osaa tarkalleen määritellä, mikä hahmossa on ollut väärin) mutta tässä kohtauksessa ollaan sitten asioiden ytimessä. Littlefingerin suunnitelmahan on törkeä, mutta perverssillä tavalla hienovaraisen täydellinen – sitä seuraamalla vältetään sota ja haalitaan valta hienostuneesti Littlefingerille itselleen. Ned on tietysti oikeassa hylätessään esityksen, mutta allekirjoittaa samalla kuolemantuomionsa. Kuka muu kirjailija kuin Martin pystyy loihtimaan sellaisen kohtauksen, joka suoraan TV-ruutuun sovitettuna toimii näin erinomaisesti?

Ennen cliffhangeria kommentoidaan dothraki-juonta. Se parantaa kuin sika juoksuaan, kuten kuuluukin (kirjan lopussahan on suorastaan huikeita Dany-lukuja useampiakin). Olen iloinen siitä, että Danyn attentaattiyritys oli tehty myös pilkulleen kirjojen mukaan. Tuonhan olisi voinut hoitaa enemmän action-maisesti, mutta onneksi tässä ei olla lähdetty muuttamaan mitään. Kohtaus onnistuu jopa ennakko-odotuksia paremmin ja on niitä harvoja, jotka toimivat ruudulla lähes paremmin kuin kirjassa. Ser Jorahin taustalla olo on hyvä lisä, tapa miten ritari käy kamppailua omantuntonsa kanssa ja tekee lopullisen puolen valintansa, oli hieno. Kirjapuristina on toki pakko huomauttaa siitä, että Varysin ”pikkulintu” itse asiassa puhuu – tähän mennessä johtava teoriahan on ollut, että lapsilta on leikattu kielet, etteivät he pysty paljastamaan mitään kiinnijäädessäänkään…

Khal Drogon sodanjulistus on kohtauksena vahva, joskin ollaan ihan kiikun kaakun siinä, ettei Jason Momoa vedä kohtausta yli. Siinä vaiheessa, kun mies ottaa pari askelta uusiseelantilaisesta taistelutanssista, ollaan jo niin kuilun reunalla kuin vain voi, mutta onneksi ei sinne pudota. Ilokseni on todettava, että parissa viime jaksossa Danyn ja Drogon kohtaukset ovat olleet todella hyviä, näyttelijät onnistuvat välittymään kaksikon välille kehittyneen kiintymyksen mainiosti. Myös Emilia Clarkea täytyy jälleen kehua – myrkytyskohtauksessa löytyy auktoriteettia ja hänen näyttelynsä on muutenkin kohentunut alkupuolen jaksoista valtavasti. Lempihahmoni tulkitsija alkaa kasvaa rooliinsa!

Sitten cliffhanger. Mitäpä siihen voi sanoa. Kaikki menee kirjan mukaisesti, Cersein kirjeen repimisineen. Varmasti melkoinen yllätys niille, jotka eivät Littlefingerin petosta osanneet odottaa, tietenkin materiaalin tuntevana ihan samaa impaktia ei saatu. Olisin myös tahtonut, että Fat Tom (tai stuntti) olisi seissyt Nedin vieressä ja ihan yllättäen se keihään kärki olisi lävistänyt miehen… Millainen shokkiefekti se olisikaan ollut.

Kaiken kaikkiaan seiskajaksolle on annettava huipputunnustus. Tosin luulen, että joudun ensi viikon jakson jälkeen säätämään asteikkoani, onhan kahdeksannen jakson käsikirjoittajana toiminut Mies itse, George R.R. Martin. En suostu odottamaan mitään muuta kuin Total ja Epic Winningiä tuolta osin.