Ihmiskunnan olemassolo on vaakalaudalla, kun sota älyllistä elämää hillitsevää konerotua vastaan riehuu. Delta Pavonikselta eloonjäänyt pieni pakolaisten joukko on asettunut kalseaan ja syrjäiseen merimaailmaan Araratiin. Merkit taisteluista kuitenkin lähenevät, ja eläköitynyttä johtajaa Clavainia tarvitaan jälleen. Taivaalta Araratin mereen putoaa jäästä syntynyt profeetta, joka ohjaa pakolaiset viimeiselle taistelupaikalle: kaasujättiläinen Haldoraa kiertävälle Hela-kuulle. Helaa itseään kiertävät alati liikkuvat katedraalit, jotka todistavat paikalla aikanaan tapahtutta jumalallista ihmettä.

Absolution Gap (2003) on viimeinen osa Alastair Reynoldsin Revelation Space -trilogiasta. Aiemmissa osissa kritiikkiä olen antanut ohuista henkilöhahmoista ja pitkäpiimäisestä tarinankerronnasta. Kiitosta on saanut maailman todenmukaisuus sekä suuri mittakaava.

Aloitetaanpa Absolution Gapin arvostelu positiivisista asioista:

…

(tuulen puhaltelua oksistossa, heinäsirkat sirisevät)

…

Ja sitten ne negatiiviset puolet. Absolution Gapissa on loppujen lopuksi vain kolme asiaa, joista en pitänyt: alku, loppu ja kaikki siltä väliltä.

Kun lähtökohtana on, että käydään eeppistä sotaa teknisesti ylivoimaista vihollista vastaan panoksena sukupuutto, seuraavassa lista asioista, jotka eivät todellakaan minua kiinnosta: tyhjästä ilmestyvät uudet ”päähenkilöt”, ihmisen tavoin käyttäytyvät hypersiat, S/M-Ultrat, uskonnollinen fundamentalismi. Niiden sijaan minua olisivat kiinnostaneet: vanhat päähenkilöt, conjoinerien teknologian vaikutus inhibiittoreihin, taistelukohtaukset, epätoivoinen draama ilman viime hetken epäloogisia ihmepelastuksia. Arvatkaa vaan kumpaa vaihtoehtoa Reynolds tarjoilee.

Absolution Gap on vielä edeltäjiäänkin hidasliikkeisempi ja jaarittelevampi. Tuntuu, kuin kirjailijalta olisivat yhtäkkiä kadonneet kaikki konseptit juonen loppuun viemiseksi ja sen takia on koko ajan viljeltävä aivan käsittämättömiä logiikan hyppyjä sekä ihmepelastumisia ihmeteknologioilla. Kirjassa ei tapahdu yhtään mitään mielenkiintoista ensimmäisen 400 sivun aikana, jonka Reynolds käyttää tylsän Hela-planeetan tylsien henkilöiden ”jalostamiseen” sekä Ararat-planeetan hallintorakenteen kuvailuun.

Esimerkki tarinan typeryyksistä: Reynolds tarvitsee juonen ratkaisemiseksi kaikkein kuluneinta klisettä, jumalallisesta väliintulosta syntynyttä profeettaa. Mikä parasta, profeetta on syntymätön sikiö(!), joka on alkuunsaatettu vapaassa avaruusleijunnassa tapahtuneessa yhdynnässä(!!), jonka päätteeksi toinen osapuoli menehtyy(!!!). Sikiöprofeetta Aura on saanut rajattoman tietoutensa Resurgamin Hades-matriisista (neutronitähti, joka itse asiassa onkin planetaarisen mittaluokan tietokone). Aura joutuu kokemaan paljon stressiä jo ennen syntymäänsä, hänet muun muassa siirretään kahdesti(!!!1) kohdusta toiseen. Tarinan kannalta sopivaa on myös se, miten Aura sopivilla hetkillä (silloin kun jotain todella tärkeätä tietoa tarvittaisiin) taantuu takaisin ikäisekseen.

Aiemmissa osissa viehätyksensä tuonut teknologian kuvailu kääntyy viimeistään tässä päätösosassa puutumuksen puolelle. Osa teknologioista alkaa olla niin kaukaa tulevaisuudesta, että niiden toiminta sivuutetaan tyyliin ”liian edistyksellistä, jotta kertojahahmo osaisi sitä kuvailla”. Toisaalta taas joissain luvuissa käytetään sivukaupalla paperia aseen abstraktien ominaisuuksien ja ulkomuodon tai jopa niiden tunteiden kuvailemiseen. Aiemmin uskottavalta tuntunut tekniikka on Absolution Gapissa paikoitellen samanlaista hokkuspokkus-pelleilyä kuin jossakin halpis-scifissä.

Trilogian loppu sitten alittaakin kaikki rimat oikein kunnolla. Aivan lopussa Reynolds vetää kaikkien aikojen deus ex machinan rikkoen varmaan kaikkia klassisen draaman sääntöjä. Lukijan tyytymättömyyden tunnetta lisää se, että ihmiset vastaan inhibiittorit -sodan lopputulos jätetään sivumaininnaksi epilogissa. Joidenkin päähenkilöiden ja ryhmittymien kohtalot jäävät täysin auki (Remontoire ja Conjoinerit).

Absolution Gap jättää kaiken kaikkiaan varsin kitkerän maun muuten ihan kohtalaisesta trilogiasta. Pääsyntejä ovat vääriin asioihin keskittyminen, jaaritteleva tarinankerronta ja aivan turhaan viimeiseen osaan marssitettavat uudet hahmot. On omituista, miten yhden kirjailijan taso voi vaihdella näin paljon erinomaisen Chasm Cityn ja surkean Absolution Gapin välillä. Trilogian loppukaneetiksi aion vielä lukea Galactic North -novellikokoelman viimeiset tarinat, joiden pitäisi tuoda lisävaloa epilogissa ohitettuihin tapahtumiin.