Peter F. Hamilton: The Neutronium Alchemist & The Naked God

Quinn Dexterin paettua Lalondelta myös ihmiskuntaa uhkaava energiavirus leviää. Aurinkokunta kerrallaan riivaajat laajenevat ja heidän toimintansa muuttuu järjestäytyneemmäksi. New Californian järjestelmässä syntyy Organisaatio, jota johtaa uudelleensyntynyt karismaattinen johtaja. Bitek-asumus Valiskissa syntyy konfrontaatio riivattujen ja Valiskin persoonan Rubran välillä. Kulun kuningaskuntaan kuuluva Ombeyn planeetta saastuu, mutta vaikutukset saadaan rajattua toistaiseksi. Myös pastoraalinen Norfolkin planeetta valloitetaan, mutta Louise ja Genevieve Cavanagh saavat apuja yllättävältä suunnalta. Joshua Calvert miehistöineen lähetetään etsimään lopullista ratkaisua sielujen rauhoittamiseksi.

tnaNight’s Dawn -trilogian ensimmäinen osa, The Reality Dysfunction lienee paras lukemani scifi-kirja. Tiukasti rajattu, sopivassa määrin toimintaa, filosofiaa sekä sosiologiaa yhdistävä trilleri oli tiiliskivimäisestä pituudestaan huolimatta täyttä terästä joka riviltään. Trilogian kaksi jälkimmäistä osaa eivät yllä avausosan tasolle, mutta jos Reality Dysfunction kolahti, kolahtavat myös The Neutronium Alchemist ja The Naked God, eivät vain yhtä lujaa.

Koko trilogian suurin ansio on yksityiskohtaisen pikkutarkka vaihtoehtoisuniversumi, jonka Hamilton on miettinyt viimeistä piirtoa myöten. TNA:ssa ja TNG:ssä maailmaa laajennetaan, mutta TRD:n kaltainen konekiväärimäinen taustojen infodumppaus vähenee. Minusta TRD:n luennot maailmojen asuttamisen periaatteista tai avaruuslentojen ekonomiasta olivat erittäin mielenkiintoisia ja toivat maukkaita yksityiskohtia taustakankaan tekstuuriin. Kenties osin siksi TNA ja TNG tuntuvat laimeammilta kuin TRD.

Suurin ero kirjojen rakenteessa on kuitenkin selvä. TRD:ssä (lähes) kaikki toiminta ja kaikki henkilöt sijoittuivat Lalondelle, jossa tapahtumat etenivät nopeasti ja lumivyörymäisesti pieleen. Jälkimmäisissä osissa kymmenet pää- ja sivuhenkilöt hajoavavat pitkin avaruutta. Henkilögalleria- ja juonigalleriat puolestaan laajenevat entisestään. Uusista henkilöistä oikeastaan kukaan ei nouse massasta eroon; kuitenkin Organisaation pomo saakoon erityismaininnan. Aluksi en meinannut millään saada sulateltua heti TNA:n alkusivuilla mukaan liittyvää hahmoa, mutta Hamilton onnistuu johdonmukaisesti henkilöä käsittelemällä luomaan häneen syvyyttä. The Naked Godin loppuvaiheilla oikeastaan aloin jo hieman arvostamaan kirjailijan valintaa.

Vähän samanlainen ongelma on myös uusilla juonikaarilla. Mitään maatajärisyttävää ei oikeastaan koeta, ja varsinkin TNA tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna vähän puurolta, jossa on ollut paljon tapahtumia mutta kohokohdista ei juuri mitään mieleen jäänyt. Hamiltonin kerronta ajoittain jää myös turhan pitkäksi aikaa raahaamaan, mitä ei ykkösosassa kertaakaan koettu. Valisk-juonen olisi minun puolestani voinut kokonaan jättää väliin, samoin kuin siihen nivoutuvan Deadnight-sivutarinan, jonka päähenkilöt Jed ja Beth ovat taatusti tylsimpiä koko kirjassa.

Toinen kirjojen ongelma juontuu myös TRD:stä. Avausosassa esitelty sielujen riivaus oli uhkana jotain ennenkokematonta, ja riivattujen lähes fantastiset energistiset kyvyt tuntuivat liki voittamattomilta. Läpi kaikkien kolmen kirjan Hamilton joutuu tanssimaan itse energistisille kyvyille asettamiensa rajoitusten nuoralla, jottei riivatuista tule tyhjästä materiaa luovia jumalia. Isompia sääntörikkoja en havainnut, mutta kysymys kyllä heräsi, olisivatko riivatut voineet käyttää liki kaikkivoipia energistisiä voimiaan paremmin hyväksi esimerkiksi Ombeyn piirityksen aikana. Niinpä energististen kykyjen mahtavuuteen nähden tuntuu hieman halvalta, että niille löytyy tehokas kryptoniitti, joka poistaa riivaajat ja heidän voimansa melko siististi.

tngTarina kuitenkin paranee loppua kohden, kun kriisin ratkaisuun löydetään selvä fokus ja alkuperäiset päähenkilöt saavat enemmän sivuja. Tosin loppukahinoissa raahataan aivan turhan päiten mukana muutamia alusta asti tuttuja tapauksia, joilla ei loppujen lopuksi tarinassa ole juuri minkäänlaista roolia. The Naked Godin mielenkiintoisinta antia on pariltakin eri kantilta käytävä moraalinen pohdiskelu siitä, miten paljon teknologisesti kehittyneempi rotu voi puuttua vähemmän kehittyneen rodun kehitykseen. Tähän liittyen Hamilton jättää mielenkiintoisen juonilangan ilmaan roikkumaan.

Itse loppuhuipennus ei tällaisen pohjanrakennuksen jälkeen voi olla mitään muuta kuin hieman halpa. Ihan mistään ennennäkemättömästä Jumalan kädestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan Hamilton onnistuu pysymään rakentamansa karsinan sisäpuolella. Viimeisten sivujen juonilankojen yhteenpunominen tosin on vähän liiankin siistiä ja jotain vähän shokeerampaa tai yllättävämpää olisin kenties kaivannut.

Vaikka The Night’s Dawn -trilogian ylivoimainen huippuhetki koetaankin ykkösosassa, ei kakkos- ja kolmososaakaan voi pahemmin haukkua. Jo yksistään Hamiltonin The Reality Dysfunctionissa alustama maailma innostaa lukemaan, miten kriisi selvitetään. Ja kai sekin täytyy suosituksena kirjailijaa kohtaa ottaa, että 4500 sivusta huolimatta huomasin, että Peter F. Hamilton -annokseni ei vielä ollut riittävä ja aloitin välittömästi The Naked Godin jälkeen kahlaamaan läpi miehen seuraavaa, vieläkin laajempaa ja yhä keskeneräistä Commonwealth Sagaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *