Jamon elämä on mennyt raiteiltaan pienen tyttärensä kuoleman jälkeen. Aiempi tasapainoinen perhe-elämä on vaihtunut tragedian tuloksena pikkurötöstelyyn, leipäjonoihin sekä pillereiden väärinkäyttöön, ja välit vaimoonkin ovat tulehtuneet. Eräänä aamuna Jamon hallusta kuitenkin löytyy järjestelmäkamera, mistä lie mukaan tarttunut. Asetusvalikon rulla toimii kuitenkin vähän oudosti; sitä kääntämällä kameran näytölle ilmestyy tuokiokuvia menneisyydestä.

Valotusaika (2019, POKUTO) on oululaislähtöisen, Jyväskylässä nykyään vaikuttavan Avi Heikkisen ensimmäinen täyspitkä sarjakuvaromaani. Sarjakuvakirjan arvosteleminen lienee ensimmäinen kerta tässä blogissani, koska en varsinaisesti ole mikään niiden suurkuluttaja. Valotusaika on kuitenkin muutamasta syystä niin mielenkiintoinen tapaus, että pääsen ihan hyvästä syystä nolaamaan itseni sarjakuvakriitikkona.

Vaikka Avia en ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut, meillä on pitkä historia nettituttavuuksina. Ensimmäisen kontakti taisi olla joskus 2000-luvun alussa, kun minä vielä pidin Salaiset kansiot -aiheista jaksoarviosivustoa, molemmat kun sarjan ystäviä olimme (ja olemme). Siitä eteenpäin tasaisen epätasaiseen tahtiin on tullut ajatuksia kaikesta mahdollisesta popkulttuuriin liittyvästä tai liittymättömästä asiasta vaihdeltua, ja silloin vielä kun Game of Thronesia katselin, tuli mailin välityksellä ahkerasti vaihdeltu kommentteja sarjasta. Viimeisen parin vuoden aikana yhteydenpito on ollut vähän hiljaisempaa (minun sosiaalisen median passivoitumiseni takia), mutta tänä aikana Avi on ollut ahkerana ja kirjoittanut ja kuvittanut aika perhanan hyvän kirjan.

Twitterin välityksellä olen kirjaprosessin etenemistä seurannut, ja julkaisun jälkeen nähdyt ylistävät arvostelut ovat nostaneet kiinnostusta ennestään. Valotusaika on ollut koko ajan ostoslistallani, mutta jostain syystä sen tilaaminen on jäänyt aina tuonnemmaksi. Kuin tilauksesta kirjan luoja itse otti minuun yhteyttä pari viikkoa sitten, jolloin pääsin tekemään tilauksen ihan henkilökohtaisesti Avilta itseltään. Parin päivän päästä työpöydälläni odotteli reilu 200-sivuinen annos draamaa, dekkaria ja scifiä sarjakuvamuodossa.

Ensimmäinen asia, joka Valotusajasta yleensä arvosteluissa mainitaan, on sen toteutustapa. Kirjan taidetta varten Heikkinen on ottanut tuhansia valokuvia oikeista ihmisistä oikeissa Jyväskylän seudun maisemissa, ja muokannut niitä kuvankäsittelyohjelmassa. Käytetyn tekniikan tulos on sekoitus fotorealismia ja film noiria. Jälki on kaunista ja johdonmukaista, eikä toteutustapa ala missään vaiheessa tarinaa tuntumaan kikkailulta, johon varmasti suurena ansiona on huolellinen suunnittelu. Tarina soljuu ruudusta toiseen siinä missä perinteisemmässäkin sarjakuvassa, ruutujen ryhmittely sekä niiden sisällön asettelu on tarkkaan harkittua. Veikkaisin, että taustalla on aika yksityiskohtainen storyboard, mikä tarkoittaa, että käytännössä tarina on tavallaan ainakin kahteen kertaan piirretty.

Painotuotteena Valotusaika tuntuu laatutuotteelta alusta loppuun. Kovakantisena ja sidottuna kirja tuntuu jämäkältä eikä aiheuta huolta sivujen irtoamisesta niitä käännellessä. Ulkomitoiltaan teos sopivan kokoinen minun kaltaiselleni sänkylukijalle. Paperi tuntuu myös laadukkaalta ja on riittävän paksua, ettei kääntöpuolen sisältö kuulla läpi. Kiva yksityiskohta oli myös lopun ”näyttelijälistaus” sekä kirjailijan itsensä esittely. Toivottavasti niillä on Canonilla huumorintajua.

Valotusajan tarina sijoittuu nykypäivään, mutta hieman omastamme eroavan rinnakkaistodellisuuden Jyväskylään, jota Heikkinen kuvaa arkirealistisella otteella. Muutaman tapahtumapaikan minäkin tunnistan, vaikka kokemukseni kaupungista rajoittuvat pariin läpiajokertaan ja Google Earth -turismiin.

Juoni on laajuudeltaan ja sivujuonteiltaan kunnianhimoinen kirjan pituuteen sovitettuna sekoittaen useita eri genrejä. Tarina aloitetaan draaman merkeissä, johon kameran löytämisen jälkeen alkaa kietoutua yhä enenevässä määrin scifi-elementtejä. Tästä jatketaan melko epätodennäköiseen buddy cop -luonteiseen osuuteen, ja loppua kohden tarina alkaa painottua rikostarinaksi vahvoin noir-sävyin.

Tarinan vahvin osuus ovat henkilöhahmot. Päähenkilö Jamo on melkoinen velikulta, josta ei parhaan renttuperinteen mukaisesti oikein voi olla pitämättä. Jamo kuvataan traagisena hahmona, joka ei ole koskaan päässyt yli lapsensa kuolemasta syyttäen siitä suurelta osin itseään. Takautumien visuaalihälyä on pakko vaimentaa bentsoilla ja lapsen korvikkeena toimii pehmolelupossu, jonka sisällä raksuttaa edistyksellinen keinoäly. Possun tulostamat paperilappuset ovat joskus ainoa asia, joka pitää Jamon toimivana. Tarinan siirtyessä toiseen osaansa hänen tielleen tupsahtaa ex-poliisi Osmo Varis, jonka kanssa Jamo löytää tavan lieventää omantuntonsa soimausta. Jamon ja Osmon välinen sanailu on yksi kirjan kohokohdista, ja taitavalla (ja paikoin melko riemukkaalla) dialogilla Heikkinen onnistuu myymään lukijalle molempien miesten vaiherikkaan historian.

Aikakameran ja rikosmysteerin selvittelyn edetessä juoneen tulee vähitellen enemmän action-elementtejä. Kirjan viimeinen kolmannes ei mielestäni aivan yllä alun tasolle. Huomasin, että paikoin kiivaimmissa toimintakohtauksissa (esimerkiksi hautausmaakohtaus) joutuu näkemään vaivaa jotta pääsee kärryille, mitä on tapahtumassa. Myöskin loppua kohden ekspositiota ja infodumppausta tulee aika paljon, ja vaikka voin väittää ymmärtäneeni, mitä ”lopputaistelussa” tapahtuu, niin saavuttamani puolittaisen ymmärryksen tila syntyi vasta kolmannen uudelleenlukukerran jälkeen. Mutta kuten yleensä, aikamatkustusjuonet ovat hankalia ja vaativat sekä lukijalta että kirjoittajalta paitsi huomattavaa tarkkuutta niin myös vähän suspension of disbeliefiä.

Erityisesti täytyy vielä nostaa esille, miten henkilökohtainen Valotusaika Heikkiselle on. Mies itse on toiminut valokuvamallina Jamolle, ja (ex-?) vaimo Meriä esittää Avin tosielämän puoliso Tiina. Myös #corgikeskiviikon tähdet nähdään kirjan sivuilla, ja kun Jamon ”siviiliammatti” on sarjakuvapiirtäjä, ei tarvitse paljoakaan miettiä mistä inspiraatiota ammennetaan. Onneksi sentään ihan tositapahtumien pohjalta ei mennä. Valinta on todella rohkea esikoiskirjailijalle, ja ainakin minulle luo entistä suuremman siteen tarinaan, varsinkin kirjan ensimmäisellä kolmanneksella. Ehkä tästä syystä minusta tuntuukin, että tuo rauhallisin vaihe, Jamon historian esilletuonti, on kirjan parasta antia.

Summa summarum: Valotusaika on graafisesti ja kirjalliselta anniltaan todella kova pelinavaus Heikkisen kirjailijanuralle. Reilu 200 sivua meni kuin hujauksessa kahdessa illassa, vaikka yritin hokea itselleni, ”lue ajatuksella, koska Avin tarinoissa on aina joku koukku”. No, koukkuja oli, paljonkin, ja luulen että osan nielaisin edes niitä huomaamatta.

Valotusaika ansaitsee minun kaltaiseltani sarjakuvaummikolta vahvan suosituksen ja hatun päästä.

Valotusajan tilaamiseen löytyy tietoa Avi Heikkisen www-sivuilta, aviheikkinen.com. Avia pääsee stalkkaamaan Twitter- ja Instagramhandlella @outonaapuri.