Kansalaiset. Seuraa musiikkivalistusta.

Sarjassani ”parhaita metallibändejä, joista en ole ennen eilisiltaa ikinä kuullutkaan” tahdon yleiseen tietoisuuteen tuoda brittiläisen Inkubus Sukkubuksen (-Sukkubusin?) Kyseessä on jo vuonna 1989 pystyyn pistetty kolmen taideopiskelijan ja wannabe-pakanan proggis, jonka musan koukku on rumpupatteriston ulkoistaminen koneosastolle. ”Pyhäinhäväistys!”, ”Herjausta!”, örisevät nyt black- ja death metal-suuntautuneet kanssagenrenkuuntelijat. Huudelkoot, minun korviini Inkubus Sukkubus kuulostaa aika täydelliseltä sekoitukselta suosikkigenrejäni: Female Frontend Metallia, New Wavea ja 80-luvun brittiläistä sophistipoppia. Pikkuisen progea ja folkkiakin on mielestäni havaittavissa, joten vahvoilla kantamilla mennään.

Lyriikat kieppuvat tiiviisti melko pakanallisissa noituusmenoissa, which is nice. Even nicer on kuitenkin laulusolisti Candia Ridleyn ääni, jossa on tummaa väriä ja volyymiä saman verran kuin kemikalion hiustenhoitotuoteosastolla. Ridleyn ei tarvitse noin tuhannen muun modernin naismetallilaulajan tavoin matkia Tarja Turusen kiekumista, vaan tulkinta kulkee mukavasti paria oktaavia nykymuotia alempaakin.

Kiinnostuneille lisäluettavaa last.fm:n tarjoamana. Pakolliset tsekkaa jos et usko -upotukset YouTubeen alla.

Belladonna & Aconitesta ei harmi kyllä tunnu YouTubesta löytyvän ainakin kokoelmalevyllä Anthology esiintyvää nopeampaa versiota, joka mielestäni potkii paljon originaalia kovempaa. Spotifystä sen sijaan löytyy.