Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat
Tämä arvostelu on aiemmin julkaistu vanhalla sivustollani Fantasiamajatalossa.
Maameren tarinat on kokoelmateos, joka sisältää Ursula K. Le Guinin kolme ensimmäistä Maamerelle sijoittuvaa kirjaa. Ensimmäinen kirja, Maameren velho, on tarina nuoresta paimenesta Gedistä, joka opiskelee velhoksi. Tullakseen kokonaiseksi ihmiseksi hänen on ensin tuhottava irtipäästämänsä varjo. Toisessa kirjassa Atuanin holvihaudat Gedin tehtävä on löytää toinen puolisko rannerenkaasta, joka voi palauttaa rauhan Maamerelle. Esine on turvassa Atuanin holvihaudoissa, jota suojelee Nimettömien ylipapitar Arha. Kolmas kirja, Kaukaisin ranta, liittää Gedin ja nuoren kruununprinssi Arrenin yhteen ratkomaan magian vähenemisen arvoitusta Rajavesillä.
Maameren tarinat muodostui minulle todelliseksi sitkeystestiksi. Alun perin joulun alla 2002 ostamani kirja lojui hyllyssä keskenlukuisena 15 kuukauden ajan. Lukuisia kertoja tartuin kirjaan ja päätin, että nyt luen sen loppuun, mutta etenin aina vain muutamia kymmeniä sivuja ennen mielenkiinnon lopahtamista. Kynnykseksi osoittautui etenkin toisen kirjan alku, joka ei onnistunut millään tavalla koukuttamaan. Tappiota ei hyväksytä eikä ostettuja kirjoja jätetä kesken, on periaate, ja viimein päästyäni kaikkein puuduttavimman kohdan ohi viimeiset kolme sataa sivua sujuivat ihan sutjakkaasti.
Le Guinin kirjoilla on ihan hyvä maine, paljoakaan negatiivisia kommentteja en ole niistä lukenut. En minäkään Maameren tarinoita halua mitenkään ryttyyn lytätä, sillä kirjat ovat perusluonteeltaan mukavan sympaattisia ja rauhallisia ilman megalomaanisia (sisällis)sotajuonia tai taisteluita kaikenmaailman alamaailman petoja vastaan. Ja sitten tulee se mutta: Maameren tarinat on minun mielestäni pääosin vain helkkarin tylsää luettavaa.
Paras ja mielenkiintoisin kolmesta kirjasta on ensimmäinen, jossa Ged jahtaa vapauttamaansa varjoa. Vaikka varjon jahtaus onkin melko yksioikoista symboliikkaa, tässä osassa sentään tapahtuu jotakin. Toisen kirjan alkupuolisko siis tappoi lukuhaluni kokonaan; on liikaa vaadittu, että samaistuisin Arhaan, jälleen yhteen uuteen ärsyttävään teinityttöön, jonka kohtalo on ennalta määrätty ja siten muuttamaton tyyliin Ajan pyörän Rand tai Eddingsin Belgarion. (Le Guinin puolustukseksi on toki muistettava, että Atuanin holvihaudat on kirjoitettu jo vuonna 1970, kauan ennen kuin Jordan ja Eddings ilmestyivät riivaamaan fantasiagenreä hahmoviritelmillään.) Atuanin holvihaudatkin muuttuu tosin luettavaksi siinä vaiheessa, kun Ged ilmestyy tarinaan, vaikka eipä Gedkään mikään maailman kiehtovin hahmo ole. Kaukaisin ranta heittää päähenkilöksi jälleen uuden teinin, jonka kiehtovuus on suunnilleen yhtä matalalla tasolla kuin Arhankin.
Ylläolevan tajunnanvirran pointti yrittää siis olla se, että tylsät ja persoonattomat henkilöt ovat Maameren tarinoiden suurin vika. Lisäksi dialogi on dramaattista ja ylitseampuvaa yrittäen matkia Sormusten herran tyyliä sillä poikkeuksella, että Le Guinin hahmot eivät oikeastaan sano mitään mielenkiintoista tai merkittävää missään vaiheessa. Ongelmaa korostaa se, että Le Guin jättää juonen monin paikoin junnaamaan tarpeettomasti. Esimerkiksi Gedin ja Arrenin purjehdus Kaukaisimmassa rannassa olisi vaatinut huomattavasti tiivistämistä.
Kehutaan välillä: Maameri on kiehtova maailma, josta selvästi huomaa, että Le Guin on perehtynyt sen laatimiseen ja historiaan. Yksinään saarien paljous ja niiden nimeäminen on ollut urakka, jollaiseen minua ei ihan heti saisi ryhtymään. Viitteitä menneisiin tapahtumiin viljellään sopivassa tahdissa tarinoiden lomassa herättäen ainakin paikoitellen minun mielenkiintoni. Eri kulttuureiden välille on tehty asiaankuuluvasti eroa. Ja harvemmassa fantasiasarjassa päähenkilö on tummahipiäinen, mistä plussaa; vaihtelu virkistää aina. Silti minun mielestäni osa maailman luomiseen kulutetusta energiasta olisi ollut hyödyllistä siirtää kiinnostavien hahmojen laatimiseen. Nyt kirjat tuntuvat liikaa maailmavetoiselta hahmovetoisuuden sijaan.
Suomennoksesta on pakko puhua tämän kirjan yhteydessä. Sain nimittäin jälleen muistutuksen siitä, miksi kirjat pitäisi aina lukea alkuperäiskielellä. Kristiina Rikmanin suomennos on yleisellä tasolla hyvä, rytmitykseltään toimiva ja muutenkin sujuva. Se, mikä siinä minua kaivelee, on sen korostetun vanhahtava tyyli, jonka käyttö paikoitellen yltyy suomentajan itsetehostuksen asteelle. Herää kysymys, onko Maameren tarinat ollut englanninkielisenäkin samoissa määrin sanoilla keinotteleva? Englanninkielistä versiota lukemattomana jää suomennoksesta väkisinkin sellainen kuva, että suomentaja on halunnut jättää oman leimansa tarinaan demonstroimalla kielellisiä ansioitaan.
Maameren tarinoihin pätee jälleen vanha totuus: oma mielipide kannattaa muodostaa lukemalla teos. Varauksetta en lähde sitä suosittelemaan ainakaan eeppisen fantasian ystäville, sen sijaan rauhallisempaa ja hieman ”maanläheisempää” lukukokemusta hakevalle se voi olla nappivalinta. Itse en kirjoille lämmennyt niin paljon kuin ennalta odotin, mutta minkään kirjan lukemista ei koskaan ole syytä katua.