Kaksituhatvuotisen suvunjalostuksen kautta täydellisen mielen- ja ruumiinhallintakyvyn saanut Anasûrimbor Kellhus on vanhan kuninkaallisen suvun viimeinen vesa. Unissaan hän saa yhteyden isäänsä, joka kolmekymmentä vuotta aiemmin lähti etelään koskaan palaamatta. Kellhus lähtee eristetystä luostarikodistaan etsimään häntä ja päätyy Kolmen meren alueelle, jonka rannoilla vaikuttaa lukuisa määrä eripuraisia uskonnollisia ja maallisia valtakuntia. Pyhä sota on alkamassa vääräuskoisia vastaan, ja tämän sodan keskelle ajautuvat niin Kellhus kuin maallinen velho Drusas Achamian. Achamiania vaivaavat unet kaksi tuhatta vuotta sitten tapahtuneesta maailmanlopusta, jossa Kellhusin esi-isällä oli oma roolinsa. Ennustuksen mukaan uuden Anasûrimborin ilmestyminen tarkoittaa Toista maailmanloppua.

R. Scott Bakker on tuore tulokas fantasiakirjailijoiden joukossa. Häntä on jo ehditty vertaamaan Tolkieniin sekä Dyyni-kirjat kirjoittaneeseen Frank Herbertiin esikoiskirjansa The Darkness that Comes Beforen perusteella. Kirjan prologi oli aikoinaan luettavissa netissä, ja kyseinen teksti osui suoraan minun makuhermooni saaden minut tilaamaan kirjan.

Siinä missä prologi oli tuoreen oloinen ja mielikuvia herättävä, muu tarina romahtaa Bakkerin raskaskäänteisyyden alla. Hänen koulutustaustansa (filosofia, historia) on kuiva kuin hiekkapaperinpala Kalaharissa, ja se myös välittyy kirjan sivuilta. Jonkinlaisia johtopäätöksiä pystyy vetämään jo omistuskirjoituksesta, jossa Bakker lainaa Nietzscheä; tai siitä faktasta, että hän kuuluu American Philosophical Associationiin. TDTCB tuntuukin monin paikoin enemmän filosofiselta tai sosiologiselta esseeltä kuin kaunokirjallisuuden klassikolta.

Ylläoleva synopsis näyttää paperilla itse asiassa varsin vetävältä, mutta Bakker tekee parhaansa lannistaakseen lukijan innostuksen hukuttaessaan hänet heti alkusivuilta asti leegioon vieraita ja vaikealukuisia henkilön- ja paikannimiä. Pelkästään juonessa olevia pelaajia, uskonnollisia ryhmittymiä on pitkälti toista kymmentä, ja lukijan pitäisi hahmottaa heidän katsomuksessaan olevat erot ymmärtääkseen mitkä ovat kenenkin motiivit, tai miksi ylipäätään Pyhää sotaa lietsotaan.

Nimipaljoudesta on mahdollista selvitä kirjan lopussa olevan suppean sanaston ansiosta, mutta lukukokemus katkeaa vähän väliä kun sitä joutuu selaamaan. Kirjan loppuun sijoitetun hakemiston riskinä on myös aina se, että sitä ei osaa etsiä kuin vasta kirjan luettuaan (jolloin sillä ei tietenkään enää tee mitään). Toinen riski on tahaton spoilaaminen, jos sattuu avaamaan kirjan tarinan viimeisiltä sivuilta. Sanasto-osion perästä löytyvät kartat, jotka ovat Bakkerin itsensä piirtämiä ja esimerkillisen selviä, mutta taitto mättää: lähes neljäsosa kartoista jää aukeaman keskelle, josta nimiä on mahdoton lukea sivuja irti repimättä.

TDTCB:n juoni etenee mannerjäätikkömäisellä nopeudella. Kirjan alussa isot kihot päättävät, että ”aloitetaanpas poijjaat uskonsota”. Loppuosa kirjasta kuluu isojen kihojen miettiessä, kuka rupeaa sotimaan kenenkin kanssa, pienempien kihojen painiessa omien tunteidensa tatameilla menneitä vatvoen. Kolmesataa ensimmäistä sivua kuluu vailla pienintäkään viitettä mistään mielenkiintoisesta, henkilöitä laiskasti esitellen. Bakker ei kenenkään kohdalla onnistu täysin välittämään lukijalle, mikä heitä ajaa eteenpäin. Lyhyet ja napakat yhden lauseen elävöittämiset olisivat poikaa monikymmensivuisista, pitkästyttävästi kirjoitetuista dialogeista tiedonmurusten poimimisen sijaan.

Drusas Achamian, kirjan alun tärkein henkilö, on vanheneva velho, joka ei ole veljeskuntansa suosiossa, ja jonka ainoa ihmissuhde on vanhenevaan huoraan. Achamianin luvuista jää lakonisen masentava tunnelma, mutta Bakker ei onnistu saamaan lukijaa myötäelämään Achamianin suruja. Toinen kirjan alun henkilöistä, nuori ja nerokas kenraali Ikurei Conphas puolestaan on niin viisas, älykäs, uljas ja itseään täynnä, ettei häneenkään pysty samaistumaan. Anasûrimbor Kellhus puolestaan käyttää yli-inhimillisiä ja täysin epäuskottavia kykyjään jatkuvasti muiden kylmäveriseen manipuloimiseen. Cnaiür barbaarilla puolestaan on pelkästään kulttuuriperimällään perusteltuja megasadistisia kausia, jotka eivät muuten hänen luonteeseensa tuntuisi kuuluvan. Suurin osa muista henkilöistä onkin sitten uskovaisia kiihkoilijoita vailla sen kummempia motiiveja, sellaisia jotka saisivat tosielämässä karvani heti nousemaan pystyyn. En ole varma, tekeekö kirjailija sen tarkoituksella, mutta Bakker ei onnistu saamaan lukijaa pitämään yhdestäkään henkilöstään. Juoni latistuu, kun lukija pakotetaan sivullisen tarkkailijan rooliin vailla halua jännittää kenenkään kohtalon puolesta. Tämä on kenties koko kirjan suurin yksittäinen synti.

Bakkerin dialoginkirjoituskyvyt ovat hämmentävät. Hänen hahmonsa ovat lähes poikkeuksetta hyvin älykkäitä ja viisaita, mikä käy ilmi heidän vuorovaikutuksessaan. Dialogeissa kierrellään paljon asian ympärillä, vertauksilla puhuen sekä filosofisia pohdiskellen. Tuloksena on, että merkityksellisimmät osat menevät helposti minun kaltaiseltani peruspentiltä yli hilseen, jolloin juonen seuraaminen mutkistuu entisestään. Tilanne on aika vakava, kun huomaa alitajuisesti loikkivan dialogeissa yhden rivin yli sieltä, toisen täältä, pelkästään niiden puuduttavuuden vuoksi. Sellaiselle henkilölle, jonka aivot eivät ole oletusarvoisesti asetettu hylkimään filosofiaa, voi huolellinen lukeminen avata uudenlaisia näkökulmia. Toisaalta sellaiset henkilöt harvemmin varmasti muutenkaan tarttuvat fantasiakirjoihin.

Vasta Kellhusin palatessa tarinaan ja lyöttäytyessä yhteen Cnaiürin kanssa alkaa juonessa ensimmäisen kerran prologin jälkeen pilkottaa valoa. Kaksikon välinen jännite vie tarinaa eteenpäin ja lukija alkaa päästä jyvälle mistä on kyse. Kirjan loppupuoliskolla lukemisen tuska enimmäkseen helpottaa Bakkerin lopettaessa viimein alkurykimisen, mutta itse sotimiseen asti ei vielä päästä. Lisäksi missään vaiheessa ei minulle syntynyt selvää kuvaa siitä, kenen tarina tämä on (saati että miksi se oikein antaa odotuttaa itseään).

Kirjan henkilön- ja paikannimistä voisi sanoa muutamankin sanan. TDTCB:tä lukiessani tunsin perverssiä mielihyvää siitä, että en kenties olekaan maailman huonoin ihminen keksimään fantasianimiä. Bakkerin nimet ovat pitkiä (Chepheramunni, Krijates Xinemus), sisältävät usein hankalia vokaali- tai konsonanttiryppäitä (Carythusal, Skaiyelt) tai muuten vain kuulostavat koomisilta suomalaiseen suuhun (Canampurema, Calmemunis) ja ovat vieläpä saastutettu ylenmääräisellä erokemerkkien käytöllä. Bakker muistaa usein mainita esikuvakseen Tolkienin, jolta tapa on luultavasti peräisin: Tolkienilla oli Eärendil, Bakkerilla Skeäos ja Skiöitha. Nimien vieraus ja paikoittainen samankaltaisuus sekoittaa helposti, ellei pysyttele extratarkkana. Tässä kirjan lopun henkilöluettelo osoittautuu korvaamattomaksi.

The Prince of Nothingin maailma vastaa nykymuodin mukaisen ”aikuis”fantasian direktiivejä: se on likainen, sotainen ja raadollinen. Jos joku piti George R.R. Martinin kirjoja rääveinä seksikohtauksineen, niin hänen on syytä välttää TDTCB:tä Bakkerin vääntäessä pornoruuvia vielä pari piirua lisää Jallun suuntaan. Varsinkin Achamianin platonisen rakkauden, huora Esmenetin edesottamukset (köh) ovat monin paikoin K-18-osastoa. Bakkerin maailmassa kaikki naiset ovat pääasiassa raavaiden hikisten miesten käyttöesineitä. Toisaalta kirjailija yrittää kovasti tehdä Esmenetin hahmosta vahvaluonteisen ja aktiivisen toimijan pelkän kärsijän sijaan, joten Bakker onnistuu pelastusheitossaan sovinismisyytöksiä vastaan.

Bakker on kertonut ottaneensa mallin maailmaansa helleeniseltä ajalta. Useisiin erillisiin toisiaan vastaan sotiviin välimerellisiin kansoihin hän yhdistää vahvan uskonnollisen teemansa joka on suoraan nykypäivän Lähi-Idästä. Hän jopa käyttää kirjassaan termiä Jihad, ja kun tajuaa että sanat ”Fanim ja Ketyai” voidaan suoraan korvata sanoilla ”juutalaiset ja muslimit” (tai vähän kauempaa historiasta, ”ristiretkeläiset ja muslimit”), syntyy kirjan ensimmäinen ahaa-elämys.

Kritiikiltä voi ottaa hieman terää pois muistaen, että kyseessä on Bakkerin esikoiskirja. Kukaan ei ole seppä syntyessään, ja kerronnan voi olettaa muuttuvan sujuvammaksi kokemuksen karttuessa. Joka tapauksessa Bakker ainakin minun silmissäni tuhoaa ensimmäisen sarjansa miehittämällä sen henkilöillä, joista ei ole edes tarkoitus pitää. Ehkä jatkossa heihin saadaan uusia ulottuvuuksia, mutta ensivaikutelma on aina se tärkein. Jos sydän ei heti sykähdä jollekulle, on ainakin minulle kynnys sarjan jatkoon tarttumisesta tehty tarpeettoman hankalaksi. Edes yksi todellinen protagonisti, jonka mukana voisi myötäelää ja hänen vakaumuksensa puolesta liputtaa olisi tehnyt TDTCB:stä paljon paremman kirjan.

Tämä arvostelu on aiemmin julkaistu vanhalla sivustollani Fantasiamajatalossa.