Otetaanpas taas uusi osa sarjaani ”musiikilliset löytöni vuonna 2011”. Tällä kertaa hehkutetaan saksalaista pitkän linjan heavymastodonttia Blind Guardiania, jonka biisinaiheet saavat fantasianörtin hekumoimaan.

Sen enempää bändin taustoihin menemättä (jokainen voi lukea ne Wikipediasta), Blind Guardian on Keski-Euroopassa megasuosittu areenarockjyrä. Jostain kumman syystä kombo ei kuitenkaan ole täällä Acceptin, Manowarin, Scorpionsin ja kumppaneiden sudeettiseuduilla ole pahemmin jalansijaa saanut. Luulisi, että pirun komealle melodiselle power-metallille olisi aina tilausta täällä suunnalla. Tosin tälle suuntaukselle otollisin amis-heavylettialakulttuuri lienee jäämässä alakynteen autonasentajalinjan rasvanäppien paukuttaessa teknoa ja rappia ruosteisten Bemareidensa vahvistimista.

Se, mikä meikäläistä Blind Guardianissa ilahduttaa, on bändin innokas fantasiakirjallisuuteen pohjaaminen. BG:n parhaana levynä pidetään aika yleisesti vuoden 1998 Nightfall in Middle-Earthiä, J.R.R. Tolkienin Silmarillioniin pohjautuvaa teemalevyä. Nightfallilta on mahdotonta löytää yhtään huonoa biisiä; Silmarillionin tarina etenee kirjan mukaisesti lyhyiden välisoittojen nivoessa yhteen sellaisia supervetoja kuin esimerkiksi Into the Storm, Nightfall ja Mirror Mirror. Tyylilajista ja tunneskaalasta toiseen liikutaan sulavasti älyttömän tarttuvien melodioiden tukemana.

Vuoden 2010 Edge of Timeltä puolestaan löytyy teemoja Robert Jordanin Ajan pyörästä, Michael Moorcockin tarinoista sekä – seven hells – George R.R. Martinilta. Levyn ostopäätös syntyi noin sekunnissa, kun näin kappalelistassa nimen War of the Thrones ja tajusin, että A Voice in the Dark kertoo Bran Starkista. Muuten Edge of Time on Nightfallia raskaampi ja hankalammin avautuva levy, mutta yhtä lailla tarttuva ja hienoja melodioita sekä raskasta soitantoa sisältävä. Näillä kahdella albumilla on hyvä aloittaa matka nörttihevin maailmaan, jolloin saattaa avautua se, miksi Blind Guardian vetää Euroopassa festareille satatuhatpäisiä yleisömääriä.