Olihan se sitten pakko hankkia digitaalisena, vaikka ensi viikolla olinkin ajatellut sen vasta ihan perinteisesti kaupasta hakea. Nimittäin vajaassa kahdessa päivässä aivan järjettömiä määriä myynyt Nightwishin Imaginaerum.

Tällä hetkellä takana on vasta yksi kuuntelukerta, joten en edes yritä selvitellä sen syvemmin levyn teemaa tai tyylejä, toteanpa vain että jumankauta, Tuomas Holopainen, sä oot nero.

Imaginaerum ei ollut meikäläiselle mikään absoluuttinen pakko-ostos tai kuumeisen odotuksen kohde, koska olin havaitsevinani edellisen levyn, Dark Passion Playn, kohdalla hallitsematonta luisua megalomaniaan ja säveltäjä-sanoittaja-kosketinsoittajan konvoloituneeseen mielikuvitukseen. Noh, Holopainenpa sitten ottaa tästä luisusta kaiken irti ja tekee edellä mainituista häiriöpiirteistä levyn teeman. Kuitenkin käsittämättömällä tavalla koko eri musiikkityylien välissä sukkuloiva sillisalaatti pysyy tiukasti bändin käsissä, ja kaikesta skitsofreenisyydestään huolimatta kuulostaa yhtenäisemmältä kuin DPP.

Heikkoja vetoja ei levyltä löydy, ja soittajat ovat elämänsä vireessä. DPP:n aikaan jäin varsin kylmäksi Anette Olzonille; eipä hänen äänensä edelleenkään mitenkään erityisen persoonallinen ole, mutta ero näkyy siinä, että nyt levyn biisit pyrkivät ottamaan Anettesta parhaat puolet irti. Täytyy tunnustaa, että paikoin Anetten soundi kuulostaa todella hyvältä (Scaretale ja etenkin Turn Loose the Mermaids!). Marco Hietala – noh, se kaveri nyt vaan omistaa jokaisen levyn ja jokaisen biisin, jolla esiintyy. Olkoon sitten lastenlaulumainen Taikatalvi tai agressiivinen chantti Ghost River.

Huonoja vetoja ei kyllä levyltä kriittiselläkään korvalla löydy. Jostain kertoo se, että vaikka olen viimeisen parin viikon ajan altistunut jatkuvasti singlelohkaisu Storytimen Radio Nova-powersoitolle, albumilta kuunnellessa se edelleenkin laittaa pään heilumaan ja hyräilemään kertosäkeen mukana. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen parhaiten aivokurkiaiseen tarttuivat Ghost River, Scaretale, Turn Loose the Mermaids, The Crow, the Owl And the Dove sekä Last Ride of the Day. Suosikit tulevat todennäköisesti vaihtumaan levyn kypsyessä, mutta ainakin tuo Ghost River on kyllä niin Nightwish-klassikko kuin vain olla voi.

Voisi tietysti valittaa siitä, että paikoin levy on sovitettu liian täyteen, jolloin laulu peittyy kaiken maailman kilkkeen alle. Tai siitä, miten tehokeinot – lapsikuoro, orkesteri, säkkipillit sun muut – ovat pian Nightwish-tuotannossa muuttumassa itsetarkoitukseksi. Mutta tosiasia on vaan, että tällä hetkellä levy maistuu niin pirun hyvältä, että en jaksa valittaa. Menin tuossa keväällä jo lupailemaan vuoden levyn tittelin Amaranthelle, mutta se menee nyt kyllä uudelleenharkintaan. Taitaa se sittenkin olla niin, että Kitee voittaa Göteborgin.

Kiitos bändille siitä, että veditte Imaginaerumin vaan sillä lailla sopivasti överiksi. Fani vuodesta 1997 kirjautuu ulos netistä ja sisään mielikuvitusparantolaan.