Maapallolta pikkupoikana abduktoitu Peter Quill ansaitsee elantonsa osana interplanetaarista rosvojoukkoa. Eräällä ryöstöretkellä Quillin haltuun päätyy artefakti, jolla olisi muitakin halukkaita omistajia. Yrittäessään myydä löytöään eteenpäin Quill joutuu vastatusten radikaalin Kree-kapinallisen, kahden Thanoksen tyttären sekä puhuvan palkkionmetsästäjäpesukarhun kanssa.

Tämä ei tosiaankaan ole sitä, mitä Marvel-elokuvilta odotin. Vaikka GotG taitaa olla pyörinyt Suomenkin kanavilla lukemattomia kertoja, olen aina aktiivisesti tai passiivisesti onnistunut sen välttämään. Todennäköisesti passiivisesti, sillä en katso lainkaan kotimaan TV:tä. Nyt vähän kaduttaa, sillä epäironisesti voin väittää, että GotG on yksi hauskimmista leffoista, jonka olen aikoihin nähnyt. Tämä ei todellakaan ole lause, jonka odotin masokismimaratonin aikana kirjoittavani.

Okei. Kelataan vähän taaksepäin. Tietenkin minulla oli jonkinlaisia ennakko-odotuksia GotGin suhteen, en sentään ole ihan tynnyrissä 2010-lukua elänyt. Minulla oli hämärä käsitys, että se edustaa varsin korkeata profiilia MCU-leffojen jatkumossa, ollen pidetty fanien keskuudessa. Ainakin omalta osaltani minulla on teoria, miksi siitä pidän. Siis sen ohella, että se on älyttömän terävästi kirjoitettu, käsittämättömän loistavasti roolitettu, efekteiltään jumalattoman hyvän näköinen, musiikiltaan järjettömän hyvän kuuloinen, ja sen lisäksi, että pääosassa on motherfucking Chris Pratt. Chris Pratt on suurin piirtein ainoa henkilö, joka pystyisi myymään minulle Aromipesän, jos sitä Ostoskanavalla esittelisi.

GotG on Marvel-versessä siinä mielessä poikkeava, että se ei ole varsinainen supersankarielokuva, ja luulen, että se on yksi suuri syy siihen, miksi se minuun niin hyvin upposi. Kenelläkään päähenkilöistä ei ole yliluonnollisia voimia, ja vaikka McGuffinina toimiikin ikuisuuskivi jolla voi tuhota kokonaisia maailmoja, leffan eeppisyys piilee sen henkilökohtaisuudessa. Pääfokuksessa ovat ”Starlord” Quill sekä hänen dysfunktionaalinen possensa, joista jokainen käy jonkinlaisen hahmokehityskaaren elokuvan aikana. Käsikirjoittajat ovat tehneet ensiluokkaista työtä löytämällä tasapainon toimintakohtausten ja hiljaisempien hetkien välille.

Tosin ”hiljaiset hetket” ovat vähän liioittelua, siitä pitää huolen terävä ja suorastaan hauska dialogi, jota porukan erinäiset moottoripärstät suoltavat. Homma olisi hyvin helppo mokata, mikäli CGI-pesukarhun turvasta tulisi kliseistä jaarittelua. Olen perusluonteeltani aika hillitty elokuvankatselija, saatan silloin tällöin hymähdellä jollekin jutulle, mutta GotGissa huomasin usein hekottavani ääneen nelikon sanailuille. Joukko idiootteja, osuva kuvaus Guardians-porukasta.

Kun Rocketista nyt tuli sivulauseessa puhe, niin Bradley Cooperin kiinnitys pesukarhun ääneksi on vain yksi näyttelijävalintojen neronleimauksista. Jokainen rooli pienintä sivuosaa myöten tuntuu olevan täydellisesti valittu. Chris Pratt pääosassa tekee aivan suvereenin roolin, vaihtaen vaivattomasti moodia vakavasta draamasta slapstick-komedian välillä. Zoe Saldana on aina satavarma valinta leffaan kuin leffaan, ja vaikkei hänelle tarjoillakaan yhtä mehukasta sisältöä kuin Prattille tai Cooperille, hän toimii järjen ankkurina kaiken muun mielettömyyden keskellä. Dave Bautistasta alkaa pitämään sitä enemmän, mitä pidemmälle leffa etenee, ja suurimmat ääneennaurut taisivat lohjeta hänen repliikeilleen. Lee ”Thranduil” Pace vetää pääpahalaisen Ronanin roolin täysin tunnistamattomaksi maskeerattuna aivan överiyden pahuuden rajamaille, jälleen sopivasti kieli poskessa pysyen. Tunnistamattomaksi maskeeratuista täytyy vielä mainita eräs on-screen-crusheistani Karen Gillan Nebulana. Ja vielä kirsikkana kakun päällä on Vin Diesel, joka on palkattu toistamaan kolmea (OK, neljää!) sanaa Grootin roolissa. Enkä edes maininnut vielä Yondua, byoooy.

Musiikin ystävänä täytyy tietenkin nostaa esille myös elokuvan soundtrack. Eräs elokuvan läpi kulkevista elementeistä on Quillin rakas Sony Walkman, johon hänellä on yksi kasetti, sekoitus 70-luvun poppia. Blue Sweden Hooked on a Feeling ei ole koskaan ollut relevantimpi kuin GotGin alkumenussa. Koko soundtrack on kuunneltavissa Youtubessa, ja kappalelistaa katsellessa selviää nopeasti, että biisit on valittu taitavasti niitä kuluneimpia ralleja vältellen. Sata kertaa mieluummin näitä kuuntelee kuin niitä geneerisiä Marvel-leffojen lopputekstien instrumentaalipaisutteluja.

Guardians of the Galaxy on ensimmäinen tähänastisista Marveleista, jonka tulen todennäköisesti katsomaan uudelleen. Ehkä useampaankin kertaan. Ja mikä parasta, kronologisen järjestyksen mukaan heti perään tulee Guardians of the Galaxy vol 2. Arvosanassa tekisi mieli jättää vielä ilmaa yläpäähän, mutta hitot, mennään tunteella kun kerrankin tulee kuolleesta kulmasta elokuva, jota katsoessa ainoa harmitus on, ettei ole nähnyt sitä aiemmin.

Guardians of the Galaxy: (5 / 5)