SHIELDin Nick Fury matkustaa salaiseen tutkimuslaitokseen, jossa tiedemiehet suorittavat kokeita mystiselle tesseraktille. Tämä outo vierasesine on alkanut suoltamaan sisuksistaan hälyttäviä määriä säteilyä, ja tilanne muuttuu kriittiseksi kun kuutiosta ulos pullahtaa Asgardin wanha welmuilija, Loki. Tällä on tietenkin pahat mielessä Maan asukkeja kohtaan, ja Lokia vastustamaan tarvitaankin joukko erikoislaatuisia henkilöitä. Fury kokoaa SHIELDin alle tutun joukon supersankareita, jotka yhdessä yrittävät pelastaa Maan Lokin johtamalta avaruusolentojen armeijalta.

The Avengers nivoo yhteen Marvel-leffojen niin sanottu ensimmäinen vaiheen, kooten ensimmäistä kertaa yhdelle valkokankaalle sankarit, jotka tähän mennessä on esitelty omissa elokuvissaan. Noh ainakin melkein, Bruce Bannerin/Hulkin näyttelijä on vaihtunut Ed Nortonista (erittäin hyvän roolityön tekevään) Mark Ruffaloon, ja Captain Marvelia meidän ei vielä ”oikeasti” ole ollut tarkoitus edes tavata, mikä on eräs tämä kronologisen katsomajärjestyksen pienistä outouksista. Päävihollisena juonittelee Loki, ja vaikka kepposteleva kuikelo saattaa aluksi tuntua vähän vaatimattomalta vastustajalta, lisäuhkaa tuovat ilmamoottoripyörillä painelevat hyönteisotukset sekä leijuvat silkkimadon toukat. Eikun hmmmm…

No, vakavasti ottaen Lokin valinta saa minulta peukkua. Tom Hiddlestone teki jo Thorin nimikkoleffassa Lokista monisärmäisen ja rakastettavan inhottavan vihulaisen, ja joka kerta kun Hiddlestone väläyttää Lokin omahyväisen, leveän virnistyksen, on fine by me. Lisäsyvyyttä tarinaan tuo tietysti se, että Thor liittyy Avengersiin säilyttäen yhä uskonsa siihen, että Loki on käännettävissä pois pahoilta poluilta.

The Avengersin yllättävin puoli on, että sen käsikirjoitukseen on itse asiassa panostettu. Mikä ei ehkä sittenkään ole yllättävää, kun näkee käsikirjoittaja/ohjaajan nimen: Joss Whedon. Whedon on yleensä ollut hyvä yhdistämään toiminnan henkilökehitykseen, ja niin on nytkin. On vähän hämmentävää ajatella, että vaikka parhaiten mieleen jääkin lopun pitkä, näyttävä ja kieltämättä vähän liiankin massiivinen lopputaistelu, niin Avengersissa ehditään antaa jokaiselle sankarille oma pieni sivutarinansa. Tony Stark oppii pelaamaan joukkueen eteen, ja löytää jonkinlaisen sielunveljen Bruce Bannerista. Captain America, joka on kyvyiltään vähän höyhensarjaa Iron Maniin, Hulkiin ja Thoriin nähden, nousee kuitenkin joukon johtajaksi taistelun tiimellyksessä. Natasha Romanoff joutuu vastakkain Lokin lumoaman entisen taistelutoverinsa kanssa ja Thorvelo joutuu veljensä naruttamaksi niin monta kertaa, että alkaa (ehkä) vähitellen oppia, kuten seuraavassa Thor-leffassa nähdään.

Efektielokuvana The Avengers on henkeäsalpaava. Nyt aletaan olemaan efektien suhteen sellaisella tasolla, että ei ole ihan helppoa nähdä, mikä on todellista ja mikä tietokoneen generoimaa. Lopputaistelussa laitetaan New Yorkia matalaksi kymmenien korttelien verran, ja vaikka pientä kylläisyyttä alkaakin loppuvaiheessa tuntua, ovat monet kohtaukset kyllä hämmentävän komeita. Etenkin Chitauri-toukan vaimiksiniitäkutsutaan rysähtäminen Grand Central Stationin päälle oli pieneltäkin TV-ruudulta katsottuna aika eeppisen näköistä. Yleensä en elokuvateattereihin juuri haikaile, mutta olisihan Avengers jossain IMAX-teatterissa tukka lähtee päästä -tason kokemus. Kaikkea muuta pientä kivaa on tehty myös, kuten vaikka SHIELDin leijuva, näkymättömyysviitalla varustettu lentotukialus, joka on ideana juuri mahtipontisen tyhmä, että se toimii.

Näyttelijäensemblestä voisi tietysti myös sanoa pari sanaa. Marvelin ykköstähti Robert Downey Jr. kanavoi Tony Starkia kuten on tähän mennessä kahdessa elokuvassa totuttu. Starkin hahmo kokee ehkä eniten kehitystä kaikista, entinen itserakas sooloilija osoittautuu korvaamattomaksi Avengers-porukalle. Etenkin loppukohtauksessa. Ja Rautapöksy nyt on lähtökohtaisesti kyvyiltään muihin sankareihin nähden täysin OP. Bruce Banner on muuttunut Mark Ruffalon näköiseksi mieheksi, ja vaikka Hulk-leffassa kehuinkin Ed Nortonia roolissa, tuo Ruffalo jotain erilaista Bannerin/Hulkin rooliin. Raivoisa Hulkin ja hiljaisen nörtti-Bannerin kontrasti on suurempi ja antaa tietyllä tavalla lisää syvyyttä hahmoon. Chrisit Evans ja Hemsworth jäävät Captain Americana ja Thorina vähän vähäisimpiin rooleihin. Kapu sentään pääsee heittämään ilmoille tulevan Internet-meemin, ”I understood that reference”. Scarlett Johanssonin Black Widow on harmillisesti vaihtanut aiemmat kiharansa suorempaan tukkamalliin, mutta muuten estetiikka on edelleen kohdallaan. Krhm, eikä Johansson edelleenkään ole yhtään paskempi näyttelijänäkään. Thor-leffassa cameona vilahtanut Cliff Barton (Jeremy Renner) alias Hawkeye liittyy mukaan Kostajaporukkaan luontevasti, koska hänellä ja Natashalla on yhteistä menneisyyttä. Hiddlestonea tulikin jo kommentoitua, ja Samuel L. Jackson -takuu on voimassa tässäkin elokuvassa. Tämänkertaista Stan Lee -cameota kiinnostavampi on näin Critter-näkökulmasta Ashley Johnsonin pieni mutta ilahduttava rooli leffan lopussa. Aina välillä tuppaa unohtumaan, minkä tason starba AJ oikeasti onkaan, ja puherooli miljardielokuvassa on aika kova statement.

The Avengersia on arvostettu joillain listoilla jopa kaikkien aikojen Top100-elokuvien joukkoon, mikä voi olla vähän liioittelua, mutta objektiivisesti katsoen kyseessä on kyllä ihan merkkipaaluelokuvasta. Se tekee jotain, mitä en olisi uskonut supersankarielokuvien tekevän – pelkän matalaotsaisen räimeen sijaan saadaan hyvin kirjoitettu, supersankareiden persoonia käyttävä ja kehittävä tarina. Näyttelijäsuoritukset, rytmitys, efektit ovat kaikki niin hyvin kohdillaan kuin vain voi, ja jos ajatellaan ihan puhtaasti toimintaelokuvia, niin en minä montaa parempaa pysty nimeämään (ehkäpä Aliens…?) Joka tapauksessa The Avengersille lätkäistään puolta tähteä vaille täydet, koska asteikkoon täytyy jättää vähän varaa myös kolmelle jatko-osalle.

The Avengers: (4,5 / 5)