Marvel Masokismimaraton, osa 10: Guardians of the Galaxy, vol 2
Peter ”Starlord” Quillin johtama, galaksinkin pelastanut sankarijoukkio (tai ryhmä idiootteja, riippuu keneltä kysytään) on saanut sopimuksen Sovereign-rodulta puolustaa mittaamattoman arvokkaita voimanlähteitä avaruushirviöltä. Hommat menevät kuitenkin nopeasti pieleen, kun Rocket ei saa pidettyä tassujaan erossa kyseisistä akuista. Seuraa pikainen poistuminen paikalta Sovereign-laivastot perässä, ja tuho näyttää väistämättömältä, kunnes viime hetkellä porukan avaruusaluksen pelastaa tuntematon muukalainen. Pelastaja esittelee itsensä Egoksi, Peterin isäksi, tarjoten kauan erotetulle pojalleen lämmintä syliä planeetallaan.
Ykkös-Guardians oli loppujen lopuksi iloinen yllätys, osoittautuen yhdeksi hauskimmaksi elokuvaksi, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. GoG2 jatkaa samalla menestyksekkäällä reseptillä, ja varsinkin elokuvan ensimmäinen puolikas on sakeana samanlaisesta nokkelasta sanailusta, mikä teki ensimmäisestä osasta niin pidettävän. ”Zardu Hasselfrau and his magic boat” sekä muut Hasselhoff-kytkökset jäivät elävimmin mieleen. Loppua kohti mentäessä kyllä selvästi vakavoidutaan, jotta elokuvan läpi kantavat teemat saadaan asianmukaisesti käsiteltyä.
Yleisen dialogin sekä tilannehuumorin lisäksi terve pähkähulluus on nähtävissä joissain elokuvan näyttelijävalinnoista. Ensimmäiset epäuskoiset päänpyöritykset muodostuvat jo avauskohtauksessa, kun nuoruuden hehkuunsa meikattu Kurt Russell ilmestyy ruutuun. Epäuskoisuus muuttuu hihitykseksi siinä vaiheessa, kun alkaa olla selvää, millaiseen rooliin Russell on pestattu. Eikä se typerä hymynkare ainakaan yhtään hyytynyt, kun mies pääsi oikein sydämellä vetämään omahyväistä rooliaan. Toinen yhtä seinähullu, mutta yllättävän hyvin toimiva ratkaisu on Sylvester Stallonen valinta pieneen sivurooliin. Ja vilahtaahan siellä ruudulla itse David Hasselhoffkin, viimeisenä todisteena siitä, että luovaa hulluutta on ollut ilmassa jo esituotannon aikana.
Jatko-osassa tuntuu muutenkin, että sivurooleissa olijat varastavat shown. Itse Guardianseista Peter on luonnollisesti suurimmassa roolissa, ja Gamoran oma juonikaari jatkuu aika samanlaisena ykkösosasta. Rocket ja Groot ovat alityöllistettyjä, ja Drax tuntuu eri hahmolta kuin ensimmäisessä osassa. Raivopäiselle muskelimiehelle on varattu tällä kertaa romanttispainotteinen rooli, ja vaikka sosiaalisrajoitteisen Mantisin ja Draxin keskustelut hauskoja ovatkin, niin kaipaan ensimmäisen elokuvan kultakielistä psykopaattia.
Eniten hahmokehitystä taitaa saada Yondu. Ensimmäisessä osassa oli niin iso kavalkadi mielenkiintoisia tyyppejä, että Yondu meinasi jopa jäädä hieman taka-alalle, mutta toisin on nyt. Heti ensimmäinen sanaton kohtaus androidibordellissa kertoo, missä Yondun kanssa mennään: palkkasoturi on kriisiytymässä, kun muu Scavenger-poppoo on hylännyt eikä Quilliäkään ole enää maisemissa. Kun nyt mainitsin tuon bordellikohtauksen, on ihan pakko livahtaa vähän tangentille. Nimittäin niin kova kuin Guardians 2:n soundtrack 70-luvun ajattomine poppisoundeineen on, leffan ylivoimaisesti kovin korvamato kuullaan tuon kohtauksen taustalla. Heti sen kuultuani tiesin rakastuneeni ja syöksyin Googleen, huomatakseni, että en ole läheskään ainut, jolle on syntynyt pakkomielle kappaleesta. Kyseessä on siis ihan leffaa varten tehty pätkä ”Un Deye Gon Hayd”, artistina leffassakin nähtävä Jimmy Urine. Mikä järjettömintä tässä rakkaussuhteessa, tuo sample kestää elokuvassa noin 15 sekuntia eikä koko kappaletta ole koskaan virallisesti julkaistu. YouTubesta löytyy ainakin tusinan verran fanien tekemiä remixauksia, joista linkitettäköön tähän voimakuunteluun soveltuva 30 minuutin yhtenäinen remixaus.
Näyttelijöistä shown kotiin vie kuitenkin Kurt Russell omahyväisyyttä huokuvana, hyväntahtoiselta vaikuttavana jumalana (pienellä j:llä!) Egona. Kohtaukset Egon planeetalla huokuvat absurdia huumoria, ja esimerkiksi Peterin ja Egon välinen imelä kopittelukohtaus on esimerkki sellaisesta hienovaraisesta pöhköydestä, joka minua naurattaa. Kuten odotettavissa on, Egolla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissaan, ja tilanne kärjistyy lopussa vähän ylipitkäksi räimimiseksi Guardiansin ja Egon välillä. Lopussa selvitellään Gamoran ja Nebulan sekä Yondun ja Peterin väliset dysfunktionaaliset suhteet, jolloin leffa vakavoituu ja näppäilee katsojan sielussa soivaa tunteiden harppua.
Tarinan rytmitys ei tällä kertaa ole yhtä sujuva kuin ykkösosassa. Paikoitellen kakkonen jämähtää turhan pitkäksi aikaa paikalleen, esimerkiksi kun Rocket ja Yondu jäävät vangiksi Scavenger-alukselle. Myös Ego-planeetan osuutta olisi voinut lyhentää tai jakaa toisin. Lopun actionit tuntuvat taas puolestaan vähän liian pieneen tilaan ahdetuilta. Osittain syynä voi olla se, että ykkösosassa tiiviisti yhdessä pysynyt porukka jakautuu kahtia, ja näiden kahden juonikaaren sisälle ei ole oikein keksitty sisältöä. Ei tämä elokuvasta nauttimista estä, mutta jotenkin se ykkösosan tiiviimpi fokus oli mielestäni parempi.
Guardians of the Galaxy, vol 2 on edeltäjänsä lailla hervottoman hauska, mutta silti ihan vakavia teemoja sisältävä avaruusseikkailu, jota tähdittää erinomainen näyttelijäkaarti. Pieniä ongelmia on rytmityksessä, mutta kyllä tämäkin selvästi sinne Marvel-leffojen parempaan päähän kuuluu.
Tässä näytettä trailerintekijöille, miten homma pitää hoitaa.
Ja kun nyt tässä arvostelussa musiikkiasioista olen intoillut, niin alla vielä upotettuna trailerin miksaus Fleetwood Macin The Chain -biisistä.