Joskus ihmisen täytyy vähän purkaa paineita. Ennen muinoin suosittu tapa oli kävellä torille, ostaa pussi turnipseja ja kavuta puulaatikon päälle saarnaamaan väkijoukoille milloin mistäkin. Nykyään meille maalla-asujille on kätevää, ettei tarvitse lähteä lähimmälle torille saakka, vaan saarnaaminen ja valittaminen käy kätevästi näin ihka uuden blogin kautta. Tietenkin edellyttäen, että a) saatavilla on nettiyhteys ja b) se sattumoisin toimii siedettävästi. Nokkelimmat pokkelimmat varmaankin jo hoksaavat, mistä tämän päivän marinassa on kyse.

Elämme kuulemma tietoyhteiskunnassa. Jos mediaa on uskominen, jokaisella suomalaisella on käytettävissään parikymmenmegainen nettiyhteys tai sitten ollaan vaan niin köyhiä, että kärvistellään jollain prekambrisella kahdeksanmegaisella.

Paikasta, missä asun, Askolan ja Pukkilan kuntien rajalta, on linnunteitse matkaa pääkaupunkiimme Helsinkiin noin 50 kilometriä, tietä pitkin etäisyyttä tulee sellaiset 30 kilometriä lisää. Tämä on TeliaSoneran mielestä niin skuugea että meille ei saa langallista nettiyhteyttä. Ongelma sattuu olemaan siinä, että asun väärällä puolella rajaa: puhelinlinjat tulevat kahdeksan kilometrin päässä olevasta antiikkisesta puhelinmuuntamosta Askolan puolelta. Sadan metrin päässä asuva lähinaapurini (heh!) saa linjansa Pukkilan puolelta, ja heille on saatavissa Soneran laajakaistaliittymä.

Kolme vuotta sitten Suomeen lanseerattiin Flash-OFDM -laajakaistaverkko (markkinointinimeltään @450). Tämähän oli se entistä NMT450-verkkoa käyttävä, päättäjien suuressa viisaudessaan Wimaxin sijaan valittu mobiililaajakaistateknologia, jonka piti olla niin hyvä, että sitä ei käytetä missään muualla maailmassa kuin Slovakiassa. Meillä päin tällaista myyntiargumenttia kutsutaan suoraan kusetukseksi. No, se oli kuitenkin ainoa vaihtoehto siirtyä analogisesta modeemista laajakaista-aikaan, ja ensi tilassa tuollaisen tilasin vuonna 2007. Koska metsässä majailen, tarvittiin myös ulkoantenni, jolloin mobiilista tulikin yhtäkkiä ei niin mobiili teknologia.

Flash-OFDM toimi joten kuten, hyvällä säällä ja kauhealla mäihällä modeemin yhteysvoimakkuus näytti jopa kolmea pykälää neljästä. Tekniikassa on kuitenkin pieniä vikoja: ensimmäinen niistä on se, että yhteysnopeus laskee yhteysvoimakkuuden pudotessa. Näin ”huippunopea” yhden megan liittymäni vastasi useimmiten 128 kilotavun ISDN-yhteyden nopeutta.

Toinen vika tekniikassa on se, että operaattoreilla on kuukausittainen siirtoraja. 5 gigatavua liikennettä kuukaudessa. Viisi! Vaikka mikään ware-petteri en tosiaan olekaan, siirtoraja tuli melkein joka kuukausi täyteen. Sopimuspaperien mukaan seurauksena tästä on se, että yhteyden prioriteettia lasketaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhteysnopeus lasketaan noin 1-5 kilotavuun sekunnissa sattumanvaraiseksi ajaksi, kunnes prioriteettia taas on.

Kolmas ongelma on siinä, että Flash-OFDM -teknologia mahdollistaa yhdestä tukiasemasta noin 15-30 yhtäaikaista yhteyttä. Kun tukiaseman kuuluvuusalueen säde on 30-50 kilometriä, voi jokainen laskea potentiaalisten käyttäjien määrän alueella ajan hetkellä t. Kun käyttäjiä on liikaa, joidenkin käyttäjien prioriteettia lasketaan.

Kaikki tämä riemu, 1-megainen (käytännössä modeeminopeuksinen) netinkäyttö rajoitetulla siirtokaistalla ja alimitoitetulla tekniikalla, maksaa vain 48,90 euroa kuukaudessa. Jos haluaa priorisoidun liittymän, jossa luvataan varma siirtokaistan säilyminen, ei tarvitse kuin kaivella kuvettaan 80 euron verran kuukaudessa. Halpaa kuin kaura (varsinkin näinä päivinä).

Sen verran onnekas kumminkin olen, että Pukkilaan laitettiin keväällä 2009 DNA:n 900 MHz:n 3G-lähetin. Tämä onkin todellinen singulariteetti ja ihme näillä alueilla, 3G-yhteys. (Minun puolestani Elisan on turha tulla viskomaan mainoslausettaan ”Suomen laajin 3G-verkko”. Lähin Elisan 3G-tukiasema on 30 kilometrin päässä Mäntsälässä, ja sekin toimii 2100 MHz:n taajuudella, jonka ansiosta kuuluvuusalueen säde on pari-kolme kilometriä).

3G-lähettimen saapuminen alueelle avasi uusia mahdollisuuksia kaltaiselleni landepaukulle. Kuuluvuuskartan mukaan 3G-yhteys oli saavutettavissa ulkoantennin avulla (taas!). Mitäpä ei nettiaddikti tekisi saadakseen vahvemmat vibat, joten antenni lähti tilaukseen ja mies mars mars mokkulakauppaan. Lahdesta löytyi DNA:n edustus, ja esimerkillisesti suostuivat lainaamaan minulle Huawein E169-mallin mokkulan pariksi viikoksi kuuluvuuden testausta varten. Ulkoantenni antenniliittimeen ja tikapuilla räystään alle läppäri toisessa kädessä ja antenni toisessa etsimään optimaalista kuuluvuutta. Ja ihme ja kumma! 3G-verkko tosiaan löytyi. Ei muuta kuin määräaikaista sopimusta hieromaan.

Samassa kaupassa, josta olin mokkulan testiin lainannut, sorvattiin 24 kk:n sopimus 2 megan liittymänopeudella, 25,90 euroa kuukaudessa. Halpaa Flash-OFDM:n tottuneelle. Ainoa ongelma oli, että lykkäsivät minulle Huawein E180-mallisen mokkulan, jossa ei ole liitäntää ulkoantennille. Minä siihen sitten myyjälle, että en voi tällaista ottaa, kun olen riippuvainen ulkoantennin tuomasta kuuluvuudesta. Myyjä siihen, että näitä antenniliitännällisiä E169-malleja ei saa enää mistään, tämä uusi on korvannut sen ja että tämä on vain lainakappale eikä voi minulle sitä myydä.

Kolmen DNA-edustajan kiertämisen jälkeen löytyi yksi avulias asiakaspalvelija, joka itse asiassa näki hieman vaivaa tilanteeni ratkaisemiseksi. Parilla soitolla selvisi, että Vantaalla oli vielä pari E169:ä jäljellä. Laitoin tilaukseen ja puolentoista viikon odottelun jälkeen sainkin mokkulani hakea. Vähän aikaa olin tyytyväinen, ja mokkula oli mukana mm. kesälomareissulla Lapissa, jossa 2G-yhteydet toimivat ihan OK.

Meni kesä, tuli syksy ja perhanan kylmä talvi, jota nyt eletään. Runsas lumi jäätyi puihin ja tukiasemiin, ja mokkulayhteys hävisi vähän joulun jälkeen. Nyt, tammikuun 27. päivä, se on edelleenkin poissa. Verkko löytyy, mutta signaali ei ole riittävän vahva tiedonsiirtoon. Joku etiäinen minulle varmaan tuli syksyllä, kun päätin vielä jatkaa Flash-OFDM -sopimukseni maksamista, koska vähän epäilinkin jotain tällaista talven aiheuttavan. Tässä nyt sitten tälläkin hetkellä surffailen ja bloggailen vähän analogista modeemia nopeammalla yhteydellä ja maksan samaan aikaan kahdesta nettiliittymästä saman verran kuin pääkaupungissa viisi taloutta maksaisi 24-megaisesta yhteydestä.

Onneksi horisontissa siintää aina valoa. Nimittäin Liikenne- ja Viestintäviraston Laajakaistatyöryhmän Laajakaistastrategia. Oma naapurustoni on ensimmäisessä vaiheessa mukana valtion valokuituverkon rakentamishankkeessa. Tänne peräkylille olisi tarkoitus saada valokuitu ja 100 megan yhteys jo vuonna 2014. Mutta hetkinen! Laajakaistastrategia takaa ilmaisen kuidun kaikille, jotka asuvat 6 kilometrin päässä puhelinkeskuksesta. Loput ”kustantavat viimeiset kilometrit itse”. Tänne kun tulee matkaa kahdeksan kilometriä, eli kaksi kilometriä yli tuon rajaksi määritellyn kuuden, ja kuidun vetämisen hinnaksi on arvioitu noin 4 euroa / metri, tulee laajakaistayhteyden hankintahinnaksi vaivaiset 8000 euroa. En tiedä, mitä tästä ajatella, varsinkin kun Laajakaistatyöryhmän virallisia sivuja ei näytä olevan päivitetty alkuvuoden 2009 jälkeen.

Näinhän tämä menee. Valtio on jo vuosikymmeniä tehnyt parhaansa eriarvoistaakseen maaseutua ja kaupunkia sekä internoidakseen kaikki maalaiset kaupunkeihin. Olen tätä itsekin kokeillut, enkä erityisemmin pitänyt. Kaupunki on kiva paikka käydä, mutta mieluummin asun korvessa. Taitaa vaan olla niin, että kohta mikään asioiden hoito ei onnistu enää kuin netin kautta, ja nettiin on mahdollisuus vain taajamassa asuvilla. Eiköhän tässä jo lähtölaskenta ole itselläkin käynnissä.