Jäähinaaja Canterbury vastaanottaa hätäsignaalin asteroidivyöhykkeellä. Aluksen varapäällikkö James Holden lähtee ryhmänsä kanssa tutkimaan signaalin lähdettä, hylättyä avaruusalus Scopulia. Tietämättään tutkimusryhmä laukaisee ansan, joka sytyttää sodan Marsin ja Aurinkokunnan ulkoplaneettojen välille. Samaan aikaan asteroidi Ceresillä poliisikomisario Miller törmää näennäisen vähäpätöistä juttua tutkiessaan salaliittoon, joka vaarantaa sekä hänen henkensä että mielenterveytensä.

James S.A. Corey on salanimi, jonka takaa löytyvät Daniel Abraham ja Ty Franck. Mielenkiintoiseksi kaksikon tekee tiiviit yhteydet George R.R. Martiniin; Franck on Martinin henkilökohtainen avustaja ja Abraham kuuluu myös GRRM:n sisäpiiriin. Kaksikon yhteinen tuotos on Expanse-kirjasarja, josta tätä kirjoittaessa on julkaistu viisi romaania ja neljä novellia. Ensimmäinen osa, Leviathan Wakes, tuli ulos vuonna 2011, joten kaksikon kirjoitustahti on onneksi oppi-isäänsä rivakampi.

Poimin Leviathan Wakesin Kindleeni nettisuositusten perusteella. Etsin scifiromaania, joka edustaisi samankaltaista realistista tulevaisuudennäkymää kuin mittatikkunani käyttämä Peter F. Hamiltonin Reality Dysfunction -trilogia. Vasta kirjan aloitettuani tietooni tuli, että Expansesta on tulossa joulun tienoilla ulos Syfy Channelin toteuttama TV-sarja, jonka ensimmäinen tuotantokausi kattaa juuri Leviathan Wakes -kirjan. Sarjan muutama ensimmäinen jakso on esitetty suljetulle yleisölle alan messuilla, ja niistä tihkuneet kommentit ovat olleet ylistäviä. Tämän takia mielenkiintoni kirjaa kohti nousi eksponentiaalisesti ja se siirtyi lukulistani kärkeen. Sillä mikäpä sen parempaa kun ottaa jälleen kirjapuristin rooli Expansea katsellessa…

Leviathan Wakes avautuu scifille tyypillisesti lähinnä ”mitä ihmettä” -tunnelmin. Prologi ei ole erityisen vauhdikas tai dramaattinen, mutta jättää kiinnostuksen siemenen lukijan mieleen. Palaset loksahtavat kohdalleen vasta paljon myöhemmin, jolloin prologi hyötyy sen uudelleen lukemisesta.

Ensimmäiset pienet tuskan ähkäisyt aiheuttaa havainto, että noin puolet kirjasta on dekkaria. En ole koskaan ollut mikään poliisiromaanien ystävä, ja Miller tuntuu alussa stereotyyppiseltä viinaanmenevältä etsivältä, joita on nähty Chandlerin (Raymond, ei Bing) ajoista saakka. Hitaasti kypsyttelevät Miller-luvut tuntuvat ensimmäisessä neljänneksessä pakkopullalta ja Ceres tylsemmältä tapahtumapaikalta kuin rinnalla kulkevat Holden-luvut, joissa tapahtumat etenevät ja maisemat vaihtuvat huomattavasti tiheämmässä tahdissa.

Mutta mutta. Vähitellen hidas kypsyttely alkaa avata tarinan lihansyitä ja Millerin hahmo syventyy. Etsiväkliseitä ammennetaan oikein isolla kauhalla kun Miller synnyttää pakkomielteen tutkintansa kohteeseen, jopa siihen pisteeseen, että hän saa skitsofreenikon piirteitä. Tässä kohtaa kirjailijoiden olisi toivonut menevän rohkeasti vieläkin syvemmälle; Miller ei ole missään vaiheessa muodostu erityisen epäluotettavaksi kertojaksi, vaan hän pysyy tasaisen viileänä ja selväjärkisenä lukuun ottamatta muutamaa tilannetta, joissa juoni vaatii toisin.

Holdenin hahmoon on sen sijaan vaikeampi saada otetta. Sanoisin, että Holden on liian tavis ollakseen mielenkiintoinen. Holden on kirjan jokamies, vaikka toinen päärooli vaatisi vähän muutakin. Holdenin osalta suurin osa seikkailijakapteenikliseistä on ehkä tietoisesti vältetty (katson sinua, PFH ja Joshua Calvert) ja tulos on Zen Caféta mukaillen mies, jonka ympäriltä tuolit viedään, mies jonka etunimi mieleen ei jää.

Tärkeä osa scifigenreä on maailmanrakennus. Siltä osin Abrahamin ja Franckin tuotos ei moitteita ansaitse. Maailman mittakaava on alivalonnopeussiirtymien ansiosta ilahduttavan rajallinen, ihmiskunta on kerennyt levittäytymään etäisimmillään Uranuksen kuuhun. Maailman mahtipelurit ovat Maa sekä Mars, joista Mars on teknologiselta tasoltaan ohittanut emäplaneettansa. Asteroidivyöhyke sekä Jupiter ja Saturnus kuineen kuuluvat rajaseutuihin, joissa keskitetty hallinta on löyhempää. Ulkoplaneetoilla matalammassa painovoimassa kasvaneet ihmiset kuvaillaan fyysisesti erilaisiksi, pitkiksi ja hoikiksi, eräänlaiseksi ihmiskunnan uudeksi rotuvariaatioksi, mikä aiheuttaa kitkaa sisäplaneetoilla kasvaneiden kanssa. Asteroidivyöhykkeen elinolosuhteet kuvaillaan uskottavasti, ja maailmanrakennus tuntuu jatkuvan laadukkaana myös sarjan kakkososassa, jossa olen muutaman kymmenen sivun verran edennyt.

Juoni itsessään on ihan OK, muutamia yllättäviä käänteitä tarjoillaan ja riittävästi mysteeriä jää vielä jatko-osiin selvitettäväksi. Paikoitellen päästään jopa ”yksi luku vielä” -asteiseen sivunkääntämistahtiin. Kerronta soljuu mukavasti ja juoni sisältää tarpeeksi pieniä käänteitä pitääkseen yllä mielenkiintoa. Yhtään varsinaista leuat tiputtavaa hetkeä en muista, ja Eroksen tapahtumat tuntuvat hieman laahaavilta ja jännitteettömiltä.

Eräs syy edellä mainittuun jännitteen puutteeseen on kirjailijoiden mielestäni kyseenalainen valinta pakottaa kerronta jäykkään kahden POVin vuorotteluun tyyliin luku 2: Holden, luku 3: Miller, luku 4: Holden, luku 5: Miller. Kun kirjan alussa on sisällysluettelo, josta on luntattavissa näiden kahden nimen vaihtelu aina hamaan loppuun asti, koen sen jopa spoileriksi. Lisäksi periaate pakottaa kirjan viimeisellä kolmanneksella tapahtuvan taistelukohtauksen lopettamisen lyhyeen. Miller ja Holden eivät myöskään ole riittävän erilaisia kertojia, että tapa toimisi; jossain vaiheessa on vaikea muistaa, kumpi on kertojana äänessä. Millerin ja Holdenin väliseen suhteeseen yritetään luoda kitkaa tuon kyseisen taistelukohtauksen jälkimainingeissa, mutta tapa on kömpelö ja haisee enemmän juoniohjatulta kuin henkilökeskeiseltä.

Tarinan lopetuksessa haiskahtaa myös jonkin asteinen kiire, tai mahdollisesti vuorottelevan POVin aiheuttama umpisolmu. Ainakin ovi jatko-osille jää apposen auki, ja olen lähes varma, että kirjan perimmäiseen mysteeriin palataan myöhemmissä osissa.

Leviathan Wakes on astetta perusscifiä parempaa, sujuvaa luettavaa, joka kärsii hieman kirjailijoiden valinnoista kerrontamuodossa. Myös jonkinlainen kokemattomuus paistaa läpi, ja Georgelta voisi kysyä paria tipsiä hahmojen kuvauksen naulaamiseen parilla lauseella. Mielenkiinto sarjaan jäi, ja kakkososa on jo aloitettu (alku on muuten paljon iskevämpi kuin arvostelun alla olevassa teoksessa) joten perästä kuulunee. Expansen maailmaan ensiaskeleen ottaville tuleva TV-sarja lienee aika hyvä astinlauta. Voisin kuvitella, että Leviathan Wakesin kerronta sopii TV-sarjaan kuin kahvinkeitin Rocinanten messiin.