Malaz City valmistautuu yöhön, jollaisia on vain kerran muutaman kymmenen vuoden välein – Varjojen Yö on mystinen konvergenssi ja tuo mukanaan muiden ulottuvuuksien kauhuja. Tänä yönä on luvassa vielä muutakin: Malazin imperiumin johtohahmot valmistautuvat jättämään nimensä ikuisiksi ajoiksi historiaan. Valtataistelun ja yliluonnollisten olioiden keskelle joutuvat Malaz Cityn vartiokaartin jäsen Temper sekä aloitteleva varas Kiska.

Night of Knives (2005) on Ian C. Esslemontin esikoisteos ja sijoittuu hänen ja Steven Eriksonin yhdessä luomaan maailmaan, johon sijoittuvista sarjoista tunnetuin on Eriksonin järkälemäinen Tale of the Malazan Book of the Fallen (jota tässäkin blogissa on yritetty monelta kantilta arvostella). Night of Knives sijoittuu Malazan-universumissa kronologisesti ennen sarjan avaavaa Gardens of the Moonia, mutta loogisin lukusijainti lienee emosarjan viidennen ja kuudennen osan välissä.

Aloitetaan hyvillä asioilla. Night of Knives on tarinaltaan tiivis, sillä kaikki tapahtuu yhden yön aikana. Tyypillisen Malaz-romaanin sijaan päähahmoja on puolen komppaniallisen sijaan vain kaksi. Kirjan alle 500 sivun lyhyys tekee siitä sopivan välipalan haukattavaksi vaikkapa kesken yli 1000-sivuisen TMBF-romaanin. Fontti on isokokoista ja alamarginaaliin on kaiken lisäksi jätetty reippaasti tyhjää tilaa. Perus-Malazan -kirjan fonttikoolla ja rivivälillä NoKille mittaa tulisi hädin tuskin 300 sivua.

Esslemontin kirjoihin on selvästi helpompi päästä sisään kuin Steven Eriksonin. Siinä missä Erikson on kuin puolihullu erakko, jonka jorinat polveilevat puoliymmärrettävän ja täysin sekopäisen välillä, Esslemont on enemmänkin lapsille tarinaa lukeva esikoulun opettaja. ICE pitää huolen, että kaikki nyt varmasti ymmärtävät, mitä mikäkin vihje ja puolimerkitys tarkoittaa. Tästä liu’utaankin samalla negatiivisten puolelle, sillä Esslemont ei jätä lukijan aivoille lainkaan polttoainetta. Erityisen häiritsevää tämä on tilanteissa, jolloin ICE laittaa henkilöhahmonsa selostamaan lukijalle asioita, joita hahmot eivät voi mitenkään tietää tai ymmärtää. Neljättä seinää kaatuu tarinan aikana rytisten, kun kirjailijalla on tarve tehdä asioita lukijalle selväksi hahmon uskottavuuden kustannuksella.

Itse tarinassa näkyy ICEn kokemattomuus – tai ilkeästi ajateltuna lahjattomuus – kirjailijana. Night of Knivesin lähtökohdat ovat hyvät, Kellanvedin ja Dancerin nousu Shadow Thronelle on eräs sarjan varhaisimmista mysteereistä. Mytologian aukikirjoittamisen sijaan ICE on päättänyt valita tyylilajikseen jonkinlaisen keskiaikaisen kauhun, jonka kliseistä sitten ammennetaankin isoimmalla puurokauhalla. Samojen elementtien kierrätys sekä keskeltä sakkaava tarina laimentavat orastavan kauhunkin vain tylsäksi junnaamiseksi. Vannon, että jos olisin joutunut vielä kerrankin lukemaan, miten yhtäkkiä jostain läheltä kajahtaa vertahyytävä koiran ulvonta, olisi tästä arvostelusta unohdettu kaikki ”esikoiskirjailija”-pehmentäminen. Yksittäisenä, mutta ei ainoana esimerkkinä ICEn kirjoittajantaidoista mainittakoon yli sivun mittainen jakso, jossa toiseen päähenkilöön (Kiskaan) viitataan ainoastaan toistuvalla she-pronominilla, vaikka mitään erityistä syytä nimen käyttämiseen ei olekaan.

Night of Knivesissä on minun laskuissani kolme mielenkiintoista sivutarinaa. Ratkaisu kahteen niistä tapahtuu kirjan sivujen ulkopuolella ja kolmas on ylipitkä flashback, jonka olemassaolo on perusteltu ainoastaan ICEn kyseenalaisella valinnalla tehdä toisesta päähenkilöstä aivan naurettavan kuuluisa, ilman että hänen historiaansa tuntee kukaan tietävän. Eräs kiintoisasti alkava tarinalanka osoittautuu uskomattoman tyhjänpäiväiseksi, koska se terminoidaan parilla rivillä puolessa välissä kirjaa.

Henkilöhahmoista sen verran, että valittu tarinavetoisuus pakottaa Temperin ja Kiskan tekemään raivostuttavan typeriä valintoja, jollaisia kukaan täysijärkinen (jollaisiksi Temper ja Kiska kuitenkin kuvaillaan) eivät ikimaailmassa tekisi. Temperissä on alussa jotakin mielenkiintoa, kunnes ICE vetää esiin miehen historian, joka on aivan naurettavan legendaarinen hänen nykyiseen tilanteeseensa nähden. Kiska puolestaan saa minulta arvonimen ”Imperiumin tylsin mutta silti raivostuttavin henkilö”. Tarinan viimeisellä kolmanneksella eräs Malazan-maailman mittakaavassa merkittävä henkilö alkaa Kiskan lapsenvahdiksi ilman mitään järkevää syytä, vain koska juonen kannalta Kiskan on oltava todistamassa merkittäviä tapahtumia.

Proosan keveyttä korostavat useat viime hetken onnekkaat pelastumiset sekä yli-inhimillistä kuritusta kestävät päähenkilöt (tähän kyllä Erikson syyllistyy ihan yhtä lailla omissa kirjoissaan). ICEllä on myös vaikeuksia alustaa tapahtumia. Tšehovin ase lienee Esslemontille vieras esine, niin usein jotain perustelematonta tarinassa tapahtuu.

Kiitosta annettakoon kuitenkin muutamista toimintakohtauksista sekä vaikuttavista visuaalisista kuvauksista (Stormriders). Näinä hetkinä olen havaitsevinani katastrofaalisen tarinan alta edes jonkinlaista potentiaalia, kunhan Esslemont vain fokusoi tarinansa viisaammin sekä antaa hahmoilleen enemmän tilaa hengittää ja tehdä uskottavia ratkaisuja. Olen ymmärtänyt, että NoKin kustannustoimitusvaiheeseen olisi jätetty liian vähän aikaa, tai että editointi olisi muuten mennyt syystä tai toisesta katastrofaalisesti pieleen. Kieltämättä iso osa minua harmittaneista asioista olisi pitänyt pätevän kustannustoimittajan blokata ja vaatia uudelleenkirjoitettavaksi, joten kenties tuossa jotain perää onkin.

Hyllyssä odottaa lukemista järjestyksessä toinen Esslemontin kirjoista, Return of the Crimson Guard. Tällä hetkellä sen aloittaminen ei houkuttele pätkän vertaa, mutta toivotaan, että sitä joskus lukiessani voisin todeta edistystä tapahtuneen.