Koska olen ASOIAFin suhteen umpisubjektiivinen fanipoika, on sanomattakin selvää, että vertailu toisiin fantasiasarjoihin ei ole järkevää. ASOIAF nyt vaan on parasta mitä olen koskaan lukenut. Niinpä ainoa tapa arvioida Dancen hyvyyttä on verrata sitä sarjan muihin kirjoihin.

Neljäs osa A Feast for Crows oli lähes yhtä tuskainen synnytystarina kuin Dancekin. Feastin kohdalla synnytys jouduttiin käynnistämään väkisin, koska muuten lapsesta olisi kasvanut kymmenkiloinen mammutti. Dance on kovin monessa asiassa Feastin velipoika, joka selvisi kalkkiviivoilla ulos omin avuin – noin kahdeksankiloisena. Isoveljen puutteet kuitenkin monessa kohdassa vaikuttavat myös Danceen, joten tuloksena ei ole ihan kympin lapsi.

No, laimeat synnytysvertaukset sikseen, ja otetaan toinen ontuva vertaus tilalle. Kirjan alussa Tanssi Lohikäärmeiden kanssa sujuu hieman kuin promillen humalassa olevan keski-iän ylittäneen parkettien partahöylän humppa kellaritansseissa: rytmi on hukassa. Dancen alkuun on jouduttu ahtamaan Feastista yli jääneet Tyrionin, Danyn ja Jonin luvut. Noin 400 ensimmäisen sivun ajan vuorotellaan näitä kolmea POV-hahmoa, silloin tällöin Branilla ja muutamalla muulla höystettynä. Vielä kun varsinkin Danyn ja Jonin kaaret ovat suoraan sanoen varsin tylsiä ja Tyrioninkin tarina koostuu suurimmaksi osaksi puuduttavasta matkailusta, ei ensivaikutelma ole kovin vakuuttava.

Noin viidensadan sivun jälkeen lukujen rytmitys muuttuu, kun Feast varsinaisesti päättyy ja Dance alkaa. Tämän jälkeen ongelmaksi muodostuu se, että koko Dancen tarinan kertomiselle jää tilaa vajaat viisisataa sivua. Kun muutamaa lukuun ottamatta kaikki Feastin POV-hahmot sekä puolen tusinaa uutta pitäisi saada mahdutettua tarinaan, kiire tulee. Jaime tekee yhden luvun mittaisen cameon (kylläkin hyvän sellaisen), Cersei ja kovalla kohulla itään lähtenyt Victarion Greyjoy joutuvat tyytymään kahteen lukuun. Alkupuolella pari-kolme lukua kumpikin saavat Bran ja Davos harmittavasti unohdetaan tarinan edetessä. Taitekohdassa kirjan tempo muuttuu kuin kryounesta heräävälle syötettäisiin kourallinen amfetamiinia.

Suurin osa kirjasta sijoittuu Meereenin tienoille, johon kokoontuu useita POV-hahmoja. Jo Stormin lopussa Danyn julistaessa jäävänsä Meereeniin hallitsemaan jäi elämään tunne, että nyt tuli kirjailijalle virhe. Kolmen kirjan ajan kehitetty ja lihastettu Westeros sukuineen ja kieroiluineen on kirjan sydän siinä missä sen henkilötkin. Martin tekee parhaansa tehdessään Meereenistä mielenkiintoisen, mutta syvyys ja historia puuttuvat. Nyt (minun silmissäni) kirjojen päähenkilön Daenerysin luvut laahaavat ja kiemurtelevat laiskasti kuin kaupungin ulkopuolella mateleva Skahazadhan. Danyn hahmo saa kyllä lisää realismia alkaessaan käyttäytyä ikäisensä lailla, mutta viimeistään puolessa välissä kirjaa olisi Meereen pitänyt hylätä ja siirtyä eteenpäin. En lainkaan ihmettele, että Martin blogissaan useaan otteeseen ilmoitti painiskelevansa ”Meereneese knotin” kanssa. Kirjan viimeisessä luvussa Martin saa kuitenkin irrotettua Danyn Meereen-juonesta ja jättää hänen kaarensa tulevaisuuden kokonaan avoimeksi.

Tyrionin juonessa nähdään kirjan paras kierrepallo Martinin sekoittaessa jälleen kerran pelinappulat uudelleen ja antaen kokonaan uuden ulottuvuuden koko kirjan nimelle. Griffin henkilöllisyyden hoksasin heti, kun nimi ilmaan heitettiin, sen sijaan Young Griff tuli melko lailla puun takaa, nettiteorioista huolimatta. Silti hieman halvan oloisesti juonenkäänne esiteltiin ilman Martinille tuttua huolellista alustusta. Toki Griffien tekemiset tuovat lisää eloa Westerosin hieman staattiseksi käyneeseen valtapeliin – ikävä kyllä tilanteen kehittymistä saadaan odotella seuraavaan kirjaan.

Muurilla Jon Snown ensimmäiset luvut limittyvät mielenkiintoisesti Feastin alun Sam-lukujen kanssa. Kirjan ensimmäiset hiljaiset riemunkiljahdukset nostattaa Jon hoitelemalla Janos Slyntin. Viimeinkin lukijalle tarjoillaan pientä balsamia siihen järkytykseen, minkä Eddard Starkin teloitus ensimmäisessä kirjassa aiheutti. Aiempien kirjojen tapaan Jon on lähimpänä kliseistä fantasian superhahmoa, jolta onnistuu kaikki karismansa ja älynsä ansioista, jopa siinä määrin, että hän antaa strategisia neuvoja mestaristrategina pidetylle Stannisille. Jonin viimeisessä luvussa kyllä sitten tarjoillaan yllättävää shokkihoitoa, jonka Martin olisi voinut kyllä hieman huolellisemmin kirjoittaakin – verrataanpa tätä nopeata petosta Red Weddingin painostavaan, hitaasti paljastuvaan todellisuuteen ja siihen tragediaan, minkä Catelyn joutuu kokemaan. Nyt jäljelle jää vähän ”mitä hemmettiä?” -tunne, ja epäluulo siitä, vetäiseekö George todellakin ns. ”Catelynit” vai pelkästään ”Briennet”. Joka tapauksessa uskon vakaasti siihen, että Jonia tullaan Winds of Winterissä näkemään, elävänä tai kuolleena…

Danyn, Tyrionin ja Jonin ohella odotetuin palaava hahmo Bran saa yllättävän vähän sivuaikaa. Bran-luvut ovat yhden käden sormilla laskettavissa, ja Bran tosiaan häviää (lähes kokonaan) tarinasta ennen puoltaväliä. Branin luvuissa Martin heittää toisen kierrepallon, joka on tosin vähän laimea eikä yllättävästi koske Coldhandsin identiteettiä. Kirjan päätyttyä on pakko jäädä ihmettelemään, mitä Martin on Branin tulevaisuudelle suunnitellut. Entä Jojen, Meera ja Hodor? Mikä heidän roolinsa on? Toisaalta viimeinen Bran-luku heittää kenties kirjan parhaat vibat tarjoilemalla ovelan sneak peekin seuraavaan Dunk & Egg -tarinaan. Muutenkin näyt, jotka Bran näkee Winterfellin Heart treen silmin, ovat voimakkaita ja suorastaan huutavat lisää taustoitusta.

Toinen kirjan mittaan unohtuva on Davos, jonka juoni aidosti yllättää pari kertaa. Feastin jälkeen olin täysin varma, että Davos ei raporttien vastaisesti kuole White Harborissa, toisen Davos-luvun jälkeen en ollut enää lainkaan niin varma. Kolmas luku kuitenkin tarjoilee mehukasta juonittelua ja jättää Davosin tarinan todella mielenkiintoiseen cliffhangeriin. Joko WoWissa päästään viimein Greywater Watchille saakka, tavataan Howland Reed ja kuullaan, mitä Tower of Joyllä todella tapahtui? (EDIT: Pahus, tulkitsin ensi lukemalla täysin väärin Davosin tulevan matkakohteen.)

Alkupuoliskoa piristää eniten paluun tekevä Theon, jonka luvuissa on havaittavissa Storm of Swordsin aikakauden neroutta. Martin laittaa lukijan varsin intiimisti kovia kokeneen Theonin nahkoihin (no pun intended) ja maalaa varsin mainiosti kidutuksen ja nöyryytyksen tuhoaman ihmisraunion. Koko kirjan ajan Theon-luvut säilyvät korkeatasoisina, ja ihmettelen, elleivät pahimmatkin Theon-vihaajat sula viimeistään siinä vaiheessa, kun Theon palaa raunioituneeseen Winterfelliin ja alkaa ymmärtää, kuinka paljon paikka hänelle merkitseekään. Theon-luvuissa samassa nipussa pääsee kaiken lisäksi vihaamaan sekä Boltoneita että Freyitä kätevästi samassa paketissa.

Kirjan toisella puoliskolla saadaan onneksi mukaan vähän vanhaa kunnon juonitteluakin, kun Barristan Selmy ottaa tilanteen omiin käsiinsä. Barristan-luvut ovat loppupuolen helmiä, Selmy on kunniallinen viaksi asti, ja sen takia varsin sympaattinen. Pieni miinus siitä, että vallankaappaus käy liian helposti ja ilman samanlaista uhkaa kuin Nedin vastaava yritys. Plussaa sen sijaan siitä, että Barristanin ajatuksissa palataan useaan otteeseen Rhaegarin aikaan, ja Year of False Springin muistelot syventävät jälleen tuota hienosti rakennettua tapahtumaa. Yllättävänä tietona tulee Barristanin tunteet Ashara Dayneä kohtaan. Myös Asharan kuolemaan johtanut syy paljastetaan ensimmäisen kerran – tosin tämäkin perustuu kuulopuheeseen. Tuo Ashara – Ned -yhteyshän on eräs sarjan mielenkiintoisimpia sivujuonteita.

Muista hahmoista mainittakoon loppupuolella tarinaan palaava Victarion, jonka luvuissa tärkeintä on se, miten hän vähitellen muuttuu vihaamakseen Euroniksi. Arya saa näkönsä takaisin ja heittää ensimmäisen keikkansa. Mutta mitä siinä salamurhassa oikeasti tapahtui? Täytyypä lukea tuo luku vielä uudelleen. Areo Hotahin luku on monella tavalla mielenkiintoinen ja alustaa Dornen vaikutusvallan kasvua King’s Landingissä. Ehkä ensi kirjassa saadaan ensimmäinen Sand Snake -POV, jollaista vähän odottelin jo tähän kirjaan. Asha Greyjoy on eräs pidettävimmistä hahmoista, mutta Dancessa valitettavan alityöllistetty, suurimmaksi osaksi hän tarpoo metsässä lumessa. Luvuissa olisi ollut mahdollisuus näyttää enemmän Stannista, nyt kuitenkin Asha-luvut tuntuvat vähän täytteeltä. Hyvä tunne kuitenkin tulee siitä, että uudelleensyntynyt Theon palaa Ashan luokse. Tällä onkin sopivasti suunnitelmia veljensä varalle… Quentyn Martellin luvut ovat pettymyksiä, hahmosta ei missään vaiheessa jalostu mielenkiintoista ja koko reissu osoittautuu muutenkin turhaksi. Pisteet kuitenkin tyylikkäästä poistumisesta ja ripauksesta sopivaa targaryenmäistä hulluutta.

Uusista POVeista yllättävin on kuitenkin Melisandre. Mel saa yhden ainoan luvun, jossa tulee kirjan toinen vähän cheap trickiltä tuntuva revelaatio. Myös nopea kurkistus Melisandren taustoihin saadaan, mutta olisi ollut mielenkiintoista tietää vieläkin enemmän. Ainakin se varmistuu, että punainen papitar on lihaa ja verta, mutta muuten hahmosta on yhden luvun perusteella vaikea päästä kiinni.

Perinteiden mukaan epilogi heittää hyvän dramaattisen kaneetin kirjalle. Edellisten esimerkkien perusteella olisi pitänyt arvata, miten luvun lopussa käy, mutta en vain millään uskonut siihen. Vankan sivuhahmon uhraaminen oli sellainen dramaattinen käänne, jota muuten vähän tasapaksu kirja tarvitsi. Ja jälleen valtaistuinpelin nappulat asetellaan laudalle uudelleen.

Mitä sitten kuuden vuoden odotuksesta jäi käteen? Dance valitettavasti kärsii Feastin aikaisista linjanvedoista. Feast olisi pitänyt pitää omana kirjanaan, vaikka julkaista kahdessa osassa, jotta Dancelle olisi saatu täysi mitta kerrottavakseen. Ensimmäisen puoliskon aikana tunne on, että tässä luetaan A Song of Ice And Fire osa 4½:ta, ja kun Dance viimein toden teolla alkaa, se latistuu fokuksen siirtymisellä Slaver’s Bayn tienoille. Hyvä uutinen on se, että kirjan lopussa todella tuntuu siltä, että Feastin viimeiset muruset on nyt lakaistu lattialta ja juoni on tavallaan resetoitu tilanteeseen, jossa fokus voidaan palauttaa Westerosiin ja sen väistämättömiin valloitusyrityksiin. Juonet kuitenkin etenevät Dancen aikana niin vähän, että näyttää entistä epätodennäköisemmältä, että Martin pystyy tarinan paketoimaan seitsemässä kirjassa. Winds of Winteriin olisi ensiarvoisen tärkeätä karsia POV-hahmoja ja siirtää tarina takaisin kokonaan Westerosin puolelle.

Vaikka miten kriittiseltä kuulostaisin, en voi olla pettynyt A Dance With Dragonsiin. Vaikka tarina ei ole tenholtaan kahdessa viimeisessä kirjassa ollut kolmen ensimmäisen tasolla, on tämä silti se tarina, jonka minä tahdon lukea kokonaisuudessaan ja janoan sitä lisää. Kaikilla muilla nykyfantasiakirjailijoilla on edelleen valominuuttien matka kirittävänä, jotta pääsevät lähellekään Martinin tasoa. Minä odotan, vaikka seuraavat kuusi vuotta. Samalla toivotan George R.R. Martinille paljon terveitä elinpäiviä ja pitkää ikää.