Episodi lähtee liikkeelle Pyhän Tyrionin nokkeluutta ja viisautta korostamalla. Tyrion on neuvoissaan ja sanoissaan niin fiksu, että Dany näyttää hänen rinnallaan täysin avuttomalta pikkutytöltä. Maltilliset, suorastaan isälliset ohjeet taivuttavat Danyn sanomaan jo toista kertaa good-bye Ser Jorahille, joka puolestaan ei tunnu pääsevän yli obsessiostaan siitä huolimatta, että hänet karkotetaan kaupungista. Kaupungista, joka kakkoskauden Qarthin tapaan loppuu heti muurien ulkopuolella tiettömään autiomaahan. Ei näitä kaupunkeja oikeasti näin ole rakennettu, pojat. Missä ovat muureja vasten kyhjöttävät slummit, lähietäisyydellä olevat farmit ja muut sellaiset?

Sama nerokkuus ja ennalta-arvattavan tylsä siirappisuus jatkuu Tyrionin ja Danyn pienellä kahdenkeskisellä viinituokiolla, jossa kumpikin yrittää ylittää toisensa sympaattisuudessa. Pahat isät ja niin edelleen. Lopputulema on kuitenkin se, mikä tiedettiin kauden alusta: Tyrionista tulee Danyn viisas ja hyvä neuvonantaja, jonka avulla hän todennäköisesti valloittaa Westerosin. Ja muuten ilmeisesti sama vertauskuvavastaava, joka keksi joskus aikoinaan ”kaaos on tikapuut”-jorinan, on keksinyt nyt ”aion rikkoa pyörän”-vertauksen. Epäilemättä hän on taputellut itseään omahyväisesti olalle ollessaan näin nerokas.

Arya-juoni kulkee ihan kohtuullisesti kirjan viitoittamalla tiellä, mikä on positiivinen yllätys. Cat of the Canalsista on tosin tullut Lanna of the Canals, koska viitaus Catelyniin nyt olisi ollut ihan turha. Ja koska Benioff ja Weiss tykkäävät enemmän Lannistereista kuin Catelynistä, niin Aryan valenimikin on täytynyt hakea sieltä suvusta. Pettymys oli, että rahanlainaaja ei pureskellut kolikoitaan. Niin pieni ja helppo yksityiskohta, jonka varaan olisi voinut rakentaa pienen aivopähkinän kirjojen tapaan murhametodista. Mutta eiköhän tässä nyt Arya myrkytä miehen etikalla, kun siihen niin ilmiselvästi viitattiin. Kirjoja lukematon minäni olisi tosin varmaan ollut ihan innoissaan viimeistään siinä vaiheessa, kun Kindly-Faced Man Jaqen antaa myrkkypullon Aryalle.

Winterfellissä itse asiassa pidin Sansan ja Theonin välisestä kohtauksesta. Alfie Allen on sarjan parhaita näyttelijöitä ja Sophie Turnerkin osoittautunut huomattavasti paremmaksi kuin parilla ensimmäisellä kaudella pelkäsin, kohtaus toimii heidän kannattamanaan. Paljastus, että Bran ja Rickon ovat elossa ei kuitenkaan tässä vaiheessa enää paljoa merkitse, koska Bran on jo hyvää vauhtia muuttumassa puuksi ja Rickonin ovat kaikki unohtaneet.

Roosen ja Ramsayn sotaneuvostokohtaus on lyhyt, ja Ramsayn strategiaehdotus pöljä. No, eiköhän tuolla valmistella kohtausta, jossa Melisandre saattaa joutua hommmiin. (Siis ihan noidanhommiin, ei niihin ”hommiin” joihin Mel on tässä sarjassa kieltämättä enemmän keskittynyt.)

King’s Landingissa Cersein jatkuva kuiskailu ärsyttää. Come on, laittakaa Cersei nyt menemään täysin raiteiltaan, ohjeistakaa vaikka Lena Headeytä vähän poikkeamaan siitä itse tekemästään Cersei-hahmosta, jotta hahmoon saadaan vähän tulta ja tappuraa. Tällä hetkellä Cersei on yksinomaan tylsä, eikä hänen kohtalonsa juurikaan kiinnosta. Sitä paitsi koko ”Tommen on nyt niin järkyttynyt ettei voi tehdä mitään” -juoni on ihan sontaa. Jos Tommen olisi kirjojen mukaisesti seitsemän-kahdeksanvuotias niin ehkä tämä olisi uskottavissa. Nyt kuningas-Tommenista jää mielikuva aikuisena vajakkina, joka ei pysty kerta kaikkiaan mihinkään järkevään.

Muurilla ei jaksoa ilman Ollya. Vitun Olly. Sam ohjeistaa meitä pitämään Ollystä, ”you’re a good lad”. Olly muistuttaa meitä miljoonannen kerran, miten pahat wildlingsit tappoivat hänen perheensä. Olly sitä, Olly tätä. Vitun Olly.

Tässä vaiheessa muistiinpanoissani lukee, ”vaikka jaksossa ei ole mitään suoranaista vikaa, se on vaan kovin blandis”.

Well Fuck. Me.

Kuten ehkä tiedätte, en katsele jaksoennakkoja, enkä ongi ennalta tietoa tulevista jaksoista. Aina välillä tämä kannattaa, sillä tämänkertaisen jakson lopun tapahtumat tulivat minulle täytenä yllätyksenä.

Jakson toinen puolikas on nimittäin kuin jostain rinnakkaistodellisuudesta napattu. Sellaisesta todellisuudesta, jossa Benioff ja Weiss ovat päättäneet hylätä omat käsikirjoitusjuttunsa ja tehdä sen sijaan hyvää TV-sarjaa. Koko Hardhome-sekvenssi on kaiku kakkoskauden Blackwaterista, ja ihan rehellisesti uskallan sanoa, että se on parasta GoTia, mitä sen jälkeen ollaan nähty. Ainakin nyt tiedämme, mihin tämän kauden budjettia on säästetty.

Okei, kyllähän jotain valittamista aina löytyy; lähdetään nyt vaikka siitä, että Othersien hyökkäys on tavattoman oikea-aikaisesti ajoitettu. Tai siitä, miten heti siinä vaiheessa on selvää, miten nimeämättömän wildling-daamin käy, kun hän lastaa lapsensa veneeseen ennen itseään. Tai että ne typerän näköiset luurankosoturit viime kauden finaalista tekevät re-entreen.

Mutta kuten sanottu, fuck me. Paljon enemmän tässä nyt on nappiin tehtyä. Alkaen Rattleshirtin paluusta, Wun Wunin juoneen ilmaantumisesta sekä kokonaisuudessaan ihan älyttömän hienoista CGI-kohtauksista, joilla todella saavutetaan suuren taistelun tuntu. Tai niin pieniin yksityiskohtiin, kuin viittaukseen jäähämähäkeistä ja niillä ratsastajista.

Jo Tormundin, Jonin ja wildlingsien välinen neuvottelu olisi nostanut jakson puhtaasti plussan puolelle, itse asiassa pidän sen tunnelmaa jopa kovempana juttuna kuin itse taistelukohtausta. Alan jopa lämmetä TV-Tormundille enemmän kuin kirjojen hieman sarjakuvamaiseksi vedetylle hahmolle. Jopa kohtauksen ainoa thenn onnistuu pelastamaan paljon viime kauden ”I will eat your mama and papa” -lapsellisuuksilta. Kiva oli myös huomata, etteivät kaikki kliseisesti liitykään Jonin lipun alle, vaan suurin osa kävelee neuvotteluista pois.

Taistelun alussa jäin kaipaamaan nopeasti laskeutuvaa kylmyyttä. Koirien reaktio on tietysti perusteltu kirjoissa, mutta kyllä Otherseihin läsnäoloon liittyy erottamattomasti luonnoton kylmyys. Tällä kertaa taistelukoreografia toimii (Dornen ohjaaja voi ottaa oppia Islannin ohjaajasta, toivottavasti eivät ole sama henkilö koska en jaksa tarkistaa), ja taistelu tuntuu sopivan kaoottiselta. Vain ne luurankosoturit ja heidän älytön kestävyytensä (porttien murtaminen) tuntuu omituiselta. Hieman omituista on myös se, mikä tuo yhden Othereista keskelle taistelua, ja muut tyytyvät tarkkailemaan kallion reunalta. Taistelu Otherin kanssa jää hieman vaisuksi, joskin thennin kirveen hajoaminen sirpaleisiksi on täysin johdannainen Game of Thronesin prologiin, mistä pisteitä.

Pieni arvoitus onkin sitten Jonin Longclawin kestävyys Valkoisia vaeltajia vastaan. Melkein näen tässä ensimmäisen oikeasti merkittävän spoilerin tuleviin kirjoihin; jotenkin valyrianteräs ja dragonglass ovat yhteydessä toisiinsa. Minulla on takaraivossa nakertava tunne, että jotain tämän suuntaista olisi kirjoissa viitattu, tai sitten Jon vain toteuttaa Azor Ahain liekehtivän miekan myyttiä. Anyway, koska kohtauksesta jää tunne, että kyseessä on todella varmistettu fakta sen sijaan, että ”se olisi vain cool, jos Longclawilla pystyisi tappamaan Otherin”. Tosin Jonin käden olisi pitänyt iskusta lähestulkoon jäätyä, mikäli olisi menty ihan virallisen kaavan mukaisesti. Noh, jäihän se vähäksi aikaa räkimään maahan, joten jonkinlainen reaktio syntyi.

(Hetken aikaa ajattelin muuten Jonin ja Otherin taistellessa, että nyt olisi hyvä hetki tappaa Jon ilman Ollyn vuorovaikutusta. No such luck.)

Hyökkäyksen toinen aalto kielekkeeltä tippuvine wighteineen meni jo kyllä vähän juuston puolelle, mutta loppukohtaus, jossa pätevän näköinen White Walker – oliko tämä nyt sitten joku Night’s Prince tai jotain – herättää massan henkiin oli melko tylyä tavaraa. Huomasin muuten ajattelevani, miten tuollainen tiheä wightimassa olisi oiva kohde lohikäärme-massatuhoaseelle. Hitto soikoon, tässähän melkein kyynikko innostuu.

Tämän viikon jaksossa nyt on turha puhua ensimmäisen puolikkaan tapahtumista, ne kaikki olivat pelkkää alkurykimistä lopun kliimaksia varten. En välitä, vaikka se saattoi olla tyhmää aivotonta mättöä, sillä tällä kertaa tekijät ainakin onnistuivat myymään minulle, että tämä voisi olla GRRM:n kirjoittamaa.

Tällä viikolla oikeasti nautin GoTin katselemisesta. Siinä lause, jota en uskonut enää koskaan kirjoittavani tähän blogiin.