Seven bloody buggering hells. Mitä mä juuri katsoin?

Neloskauden päättävä Children on täydellinen testamentti Storm of Swordsille, kaikkien aikojen parhaalle fantasiakirjalle. Juuri kun luulit, että shown tekijät lähestulkoon haaskaavaat mittaamattoman arvokasta materiaalia TV-sarjan kanssa, lyövät he pöytään kuningasvärisuoran, jollaista ei tähän mennessä ole nähty. Tämänkertainen toteutus viimeinkin tuottaa kunniaa George R.R. Martinille ja todistaa, että kun kunnolla panostetaan, niin lopputulos on viimeinkin sitä, mitä pitää: parasta TV:tä tällä vuosikymmenellä.

Neloskauden kolme viimeistä jaksoa ovat viimeinkin tarjonneet minulle samanlaista tyydytystä, jota ensimmäisen tuotantokauden jälkimmäinen puolisko tuotti. Käyrä on seiskajaksosta lähtien ollut nouseva, ja vaikka apuna on tietysti ollut aivan käsittämättömän kova lähdemateriaali, tämänviikkoinen finaali toimii upeana loppukaneettina tuotantokaudelle, joka loppujen lopuksi taitaa olla toiseksi paras. Huippukohtausten ilotulitus sieppaa parhaat palat SoSista ja vielä hakee vahvistusta A Dance With Dragonsista; moista ilotulitusta en olisi odottanut. Silti, pienenä harmina, yksi kohtaus jäi puuttumaan…

Childrenin avauskohtaus jatkaa hienosti suoraan viime viikon hengästyttävästä taistelusta. Jon Snown suunnitelmasta voi olla montaa mieltä, mutta kohtauksen sisältö ja henki noudattelee ihanasti kirjaa. Jonin ja Mancen keskustelussa kohtaavat kaksi paljon menettänyttä johtajaa, tasa-arvoisina hengenheimolaisina. Läpi SoSin Mance on kuvattu vihollisena, josta ei voi olla pitämättä, ja jonka kohtalo on vain heittänyt väärälle puolelle. Kohtauksessa Ciaran Hinds ruumiillistaa Mancen tämän ominaisuuden. Toisaalta jännitettä luovat koko ajan kiikkuva käsivarakamera sekä olan yli kurkkivat kamerakulmat. Aiheellista on myöskin muistuttaa Mancen ”sotaretken” todellisesta tarkoituksesta: etenevästä Others-armeijasta.

Stanniksen hyökkäys selittää sitten sen, miksi viime viikkona ei nähty sataatuhatta wildlingiä muurille rynnimässä: CGI-budjettia on haluttu jättää varsin komeaan ratsuväkihyökkäykseen. Taistelukohtaus on eräs sarjan komeimmista ja muistettavimmista, ja lisäkiitos ohjaajalle siitä, miten hyökkääjien lippuja ei kunnolla näytetä ennen kuin Stannis ja Davos astuvat ruutuun. Voin kuvitella, että samanlainen WTF-tunne syntyy katsojille kuin mitä kirjoista kohtauksen ensi kertaa lukiessakin. Voidaan tietysti kysyä, mistä Stannis on saanut yhtäkkiä tällaisen armeijan kasaan? Hienoa nähdä myös Stannista ja Davosia muualla kuin Dragonstonen hämärissä saleissa. Davosin ja Jonin ensikohtaamista ei kirjoissa nähty, mutta en näe mitään suurempaa rikosta sen toteutuksessa. Stannis ehkä jättää itsestään hieman heikon kuvan kysymällä neuvoa Jonilta siitä, mitä Mancen tulisi tehdä. Kaiken kaikkiaan upea kohtaus, mutta missä on Lightbringer?

 

Piipahdus King’s Landingissa näyttää meille Robert Strongin syntyhetket. Mukavaa on saada Pycelle ja Qyburn samaan kohtaukseen. Muistelisin kuitenkin, että Cersei ei kirjoissa ollut aivan yhtä kiinnostunut Qyburnin teoista. Seuraavassa kohtauksessa alustetaan Cersein roolia ensi kaudelle hänen noustessaan vastustamaan Tywiniä. Henkilökohtaisesti olen iloinen, että tällä kertaa Lena Headey on päättänyt laittaa hieman enemmän tulta ja tappuraa Cersein hahmoon. Insestin paljastaminen Tywinille ei ole kirjojen mukaista, mutta tässä tilanteessa siitä ei onneksi juonen kannalta ole suurempaa haittaa. Jakson ainoita valituksen aiheita on sitten kohtaus Valkoisessa huoneessa, jossa Jaime antautuu Cersein viettelyille – juuri päinvastoin kuin kirjassa, ja tavallaan ”häpäisee” valkoviittojen pyhän huoneen. Tästä kohtauksesta olisi pitänyt oikeastaan alkaa Jaimen ja Cersein erottautuminen. Mielenkiintoista nähdä, miten kaksosten suhde etenee viidennellä tuotantokaudella.

Meereen-kohtauksessa avataan vähän lisää kotimaan politiikkaa, ja näytetään toteen se, miten orjuus ei ole aivan niin yksiulotteista kuin Dany on olettanut. Vastaavaa keskustelua käydään myös kirjoissa, joten ei valittamista. Sitten juoneen saadaan onneksi myös Hazzea, tai mikä Drogonin ihmisuhrin nimi tässä sarjassa nyt olikaan. Ja hei! oliko ensimmäinen kerta, kun Drogon mainitaan nimeltä? Odotin vielä Viserionin ja Rhaegalin nimeämistä, mutta ei kai nyt kaikkea kerralla. Lohikäärmeiden vangitsemiskohtaus onkin sitten aivan huikea, sekä visuaalisesti että emotionaalisesti. Kovat propsit myös äänisuunnittelijoille, jotka ovat vastuussa lohikäärmeiden äänistä, huikeaa. Ja kun vielä ilmeisesti pääsäveltäjä Ramin Djawadi on saanut inspiraatiota uuden, hienon taustaraidan tekemiseen olisi lohikäärmeiden kahlitseminen missä tahansa muussa jaksossa ihan ylivoimaisen kova kohtaus. Ja pitkät haistatukset niille, jotka tämänkin jälkeen väittävät, ettei Emilia Clarke osaa näytellä.

Kun kyynelkanavat on kerran avattu, eivät käsikirjoittajat annakaan niitä ihan heti sulkea. Night’s Watchin rovio on jo itsessään vaikuttava, mutta todella syvälle fiilinkeihin mennään Jonin polttaessa Ygritteä. Kaunis, konstailematon kohtaus weirwoodin alla näppäilee melankolian kielilankoja niin, että nyt ollaan jo lähellä runoutta. Ei aina tarvita repliikkejä.

Mutta jakson paras on vasta tulossa. Branin tarina on kirinyt noin puolitoista kirjaa edelle muita, ja nyt neloskauden loppuun pistetään homma pakettiin siltä osin, kuin siitä on olemassa mustaa valkoisella. Fantastinen punalehtinen weirwood auringonvalossa, näky joka on tuttu jo aiemmin tältä kaudelta. Wightien hyökkäys kirjojen mukaisesti on yllätys, jota en ihan odottanut, ainakaan niin fantastisesti toteutettuna kuin nyt. Luurankosotureiden toteutukseen on varmasti tuhlattu aivan järkyttävä määrä tietokoneaikaa, ja jokainen sentti myös näkyy. Melkein sanoisin, että tässä on nyt astuttu valovuoden verran eteenpäin TV-sarjojen näyttävyydessä. Jojenin kuolema tosin yllättää, ja näyttäisi tukevan foorumien crackpot-teoriaa ”Jojen on veritahnaa”. Vielä kehuja Leafin toteutuksesta: vaikutelma on juuri sopivalla tavalla yliluonnollinen, kun persoonallisen näköistä pikkutyttöä dubataan aikuisen naisen äänellä.

Kohtauksen huipentaa tietenkin itse Three-Eyed Raven/Crow. Puunjuurista tehty valtaistuin on lavasteena upea, vaikka samanlaiseen symbioosiin puun kanssa ei Blackraven olekaan päässyt. Ja jumankauta, että voi taas yksi repliikki nostaa Dunkin ja Egginsä lukeneelle kylmät väreet selkäpiihin, ”With thousand eyes and one”. Brynden Blackravenin nimeäminen ei varmasti olisi TV-yleisölle sanonut mitään, mutta tämä nyökkäys kirjalukijoille on kultaakin kalliimpi.

Eyrien lähistöllä niitetään sitä, mitä Houndin ja Aryan ekskursio Bloody Gatelle on kylvänyt. Odotusten mukaisesti kaksikko on päästetty poistumaan porteilta ilman toimenpiteitä, ja nyt on edessä väistämätön kohtaus Briennen ja Podin kanssa. Brienne siis tapaa silmästä silmään Aryan. Mitä se tarkoittaa, jää nähtäväksi viitoskaudella, koska se yksi ainoa vielä tähän jaksoon kaipailemani kohtaus loistaa poissaolollaan. Briennen ja Houndin taistelun ansiosta saadaan todistaa pitkästä aikaa Briennen kykyjä, mutta lopputulos – Arya pääsee karkuun Brienneltä – saa kohtauksen tuntumaan vähän täytteeltä. No, se täyttää onneksi Sandor Cleganen kohtalon, ja saamme todistaa Rory McCannin ihan älyttömän hienoa ilmaisua hänen anellessaan armonlahjaa Aryalta. Siinä yksi näyttelijä, jota jään todella kaipaamaan.

Sitten on vuorossa Storm of Swordsin todellinen huipennus, kun Lannisterit puhuvat isä-poika -juttuja käymälässä. Tyrionin pako on selvästi pliisumpi tapaus kuin kirjoissa, koska Jaime ja Tyrion eroavat niin hyvissä väleissä. Olisin kyllä suoraan sanoen odottanut jo tässä vaiheessa katkeraa Tyrionia, jonka ansiosta myös Shaen surma olisi toiminut paremmin. Plussat siitä, että Tyrion todellakin kuristaa Shaen kuoliaaksi, miinukset kohtauksen sensuroidusta leikkauksesta, jolla on ilmeisesti pyritty saamaan sitä lievemmän näköiseksi ja muutettua niin, että Tyrion ei todellisuudessa halua Shaen tappamista. Itkuinen päätös ja ”I’m sorry” täydentävät valkopesua.

Vessakeskustelussa Tysha on onnistuttu korvaamaan Shaella, mutta tärkeä ”wherever whores go” -repliikki jää vastapainoksi kuulematta. Myöskin säälin kirjoja lukemattomia, siitä, etteivät he pääse osalliseksi kirjojen Tyrionin kylmän viileästä huomiosta, ”after all, Tywin Lannister did not shit gold.” Mutta mitä tekee Varys? Hyppää samaan laivaan kuin Tyrion? Mielenkiintoista, hyvin, hyvin mielenkiintoista! Onko tarkoitus korvata Illyrio Mopatis Varysillä? Ja mitä se tarkoittaakaan Griff-juonen osalta? God damnit, tämähän taitaa olla kauden kovin cliffhangeri!

Lopetuksena nähdään Aryan poistuminen Braavosiin. Repliikit ovat rivi riviltä kirjoista, ja ”valar morghulis” – ”valar dohaeris” -vaihdon kuuleminen on jälleen mannaa kirjafanille. Silti, olisin ollut valmis luopumaan viimeisestä Arya-kohtauksesta ja korvaamaan sen Lady Stoneheartilla. Nyt jää pieni kalvava epäilys kytemään siitä, että LS on leikattu TV-sarjasta pois… toisaalta Brienne-juoni melkein vaatii UnCatin läsnäoloa. Toivotaan, toivotaaan.

Olihan huikea tunti. Olin jo valmistautunut kirjoittamaan tähän jonkinlaista päätöstekstiä siitä, miten tämä tulee olemaan viimeinen jaksoarvioni, koska ensi kausi tulee olemaan täynnä spoilereita vielä julkaisemattomiin kirjoihin. Nyt sen sijaan tuntuu siltä, että en malta odottaa jatkoa, kun sarjantekijät ovat osoittaneet, että ovat alkaneet tajuamaan, mistä hommassa on kyse. Kaikkien aikojen paras fantasiasarja ansaitsee vain kaikkien aikojen parhaan TV-toteutuksen, ei mitään vähempää. Viime ja tällä viikolla sitä saatiin, nyt kun taso saadaan pidettyä tässä, ei minulla kirjapuristinakaan ole mitään valittamista.