Kovatasoisen nelosjakson jälkeen jännityksen aihe oli, pystyykö Game of Thrones iskemään kaksi perättäistä kunnaria. Vastaus on: läheltä liippaa, mutta ei aivan.Koin viitosjakson vähän kaksijakoisena. Kirjaa noudattavat kohtaukset olivat totutusti erinomaisia, muutamasta lisätystä tai muutellusta kohtauksesta en ole ihan varma. Eniten lämmitti jakson alku, Nedin ja Robertin välinen keskustelu teltassa ennen toista turnajaispäivää sekä sen huipennus, Gregor Cleganen brutaali hevosentappo ja Houndin dramaattinen väliintulo. Erinomainen oli myöskin hyökkäys tiellä Eyrieen, Tyrion Lannisterin puolustuspuhe ja vauhdikas taistelukohtaus. Bronnin miekankäyttö vakuutti.

Lisätyistä kohtauksista Branin ja Luwinin välinen maantiedon oppitunti saattoi olla mielenkiintoinen kirjoja lukemattomille. Päätarkoitus oli kuitenkin antaa Isaac Hempstead-Wrightille vähän lisää ruutuaikaa, ja hyvin poika sen käyttikin. Kun aiemmin on tullut kehuttua lähinnä Maisie Williamsia, tällä kertaa lapsinäyttelijöistä paras saattoi olla Hempstead-Wright. Theon Greyjoyn ja Rosin välinen kohtaus oli ainoastaan pakollisena jokaviikkoisena nakukohtauksena. Muuta käyttöä en kohtaukselle löytänyt. Hauskaa oli sen sijaan todistaa Varysin ja Littlefingerin sanailua. Tärkeä muistutus satunnaiskatsojille siitä vehkeilystä, jota ei kenties ole riittävästi välittynyt sarjassa. Plussaa tipahtelee myös Varysin ja Illyrion keskustelun mahduttamisesta sarjaan.

Mielenkiintoisin kirjoista poikkeava ajatus oli puolestaan Renlyn ja Lorasin välinen vehkeily. Vihjaus siihen, että Loras (ja hänen välityksellään Tyrellit) olisi itse asiassa käynnistävä voima Renlyn kuningasajatuksille, täydentää kirjoja ja oikeastaan tarjoaa yhden puuttuvan osan koko palapeliin. Se, että Tyrellit tukivat Renlyä, oli tietysti tiedossa, mutta että koko lähtökohtana olisi Tyrellien juoni Lannistereita (ja Robertia) vastaan on uskottava. Jos tästä ajatuksesta lähdetään, Tyrellien rooli peilautuu GoTissa aivan eri lailla. Muuten tuo Lorasin ja Renlyn kuhertelu menee vähän osastoon ”some things cannot be unseen”, ja varmasti palaa jatkossa mieleen GoTia ja CoKia lukiessani 🙂

Vaikeampi pala sen sijaan oli Cersein ja Robertin välinen pitkä kahdenkeskinen keskustelu. Alussa vajotaan jaarittelun suohon, mutta loppua kohti aletaan päästä asian ytimeen. Robertin pakkomielle Lyannaa kohtaan uusitaan, ja kohtauksen loppu saattaa hyvinkin olla lopullinen sysäys Cersein ja Lannisterien tuleville teoille. Silti, lisää dynaamisuutta olisi kaivattu. Ylimääräisen ajan olisi voinut käyttää vaikkapa Sansan mielialojen syventämiseen. Kahdessa viime jaksossa olemme Sansaa nähneet vain parissa-kolmessa kohtauksessa, eikä juuri minkäänlaista hahmon kehitystä ole tapahtunut.

Sitten case Eyrie ja siihen liittyvät jutut. En tiedä, kuka sarjojen Eyrien on suunnitellut, mutta veikkaan studion ikkunanpesijän kesäharjoittelijapoikaa. Eyrie on tähän astisessa sarjassa pahin visuaalinen pettymys. Herra jumala, onko sitä kirjaa luettu ollenkaan Eyrie-lukujen kohdalla? Kun kirjassa Eyrie sijaitsee usean kilometrin korkuisen vuoren kyljessä, lumirajan yläpuolella ja nousee vielä siitä seitsemällä kapealla hunajakennon muotoon asetellulla tornillaan useita satoja metrejä ylöspäin, sarjassa Eyrie on geneerinen kukkaislinna surkeasti lätkäistynä mitättömän töytäreen päälle. Kirjan Eyriessä Moon Door paukkuu ulkona piiskaavan viiman vaikutuksesta, sarjassa suuri sali on avoin ja ulkona kasvaa jotain freaking päärynäpuita. Ja aurinko paistelee onnellisesti.

Lysa Arrynin näyttelijänvalinta ei myöskään miellytä. OK, Kate Dickie saa silmiinsä ihan vakuuttavan hullun kiillon, mutta kun ei vaan ulkoisesti muistuta lainkaan kirjojen Lysaa. Robert Arrynin nimenmuutos Robiniksi — hyväksytään hampaita kiristellen, koska Roberteja ja Robbeja vilisee kirjoissa ja sarjassa jo muutenkin, ja onhan tuo perusteltu ”Sweetrobin”-lempinimen takia. Robinin nuori näyttelijä onnistuu kyllä roolissaan hyvin, ehkäpä jopa liian hyvin. Kirjojen Robertista ei moista päättäväisyyttä ja voimaa huokunut. Blackfishin korvaamisen Vardis Egenillä hyväksyn täysin, pääosin siksi että tiedän ettei Egen kauaa maisemissa pysy ja että se oikea Blackfish tulee kuviin mukaan kakkoskaudella.

Sitten cliffhangeri, Jaimen ja Nedin miekkataistelu. Osa kohtauksen tehosta menetettiin siirtämällä se yöstä päiväsaikaan. Lisää menee siitä, että taistelua ei käydä hevosen selästä, jolloin Nedin jalan loukkaaminen tapahtuisi uskottavammin kuin tässä. Kuka hölmö oikeasti puuttuu kahden tasaisen miekkamiehen kaksintaisteluun tökkäämällä toista keihäällään reiteen? Sitä paitsi luulen, että tosielämässä moinen haava olisi puhkaissut Nediltä reisivaltimon ja Ned olisi vuotanut kuiviin ennen kuin Jaime olisi päässyt takaisin hevosensa selkään. Plussaa siitä, miten Jaime surmaa Joryn, ja etenkin kun muistellaan kaksikon kohtausta edellisjaksossa. On se Jaime vaan kova.

Summa summarum: vitosjakso on paljon parempi kuin kolmosjakso, mutta ei yhtä hyvä kuin nelosjakso. Kuitenkin, tästä alkaa Martinin tarinajuna lisätä vauhtiaan, ja oikein kylmää tekee, kun ajattelee miten monta hienoa ja hurjaa kohtausta eteemme vyörytetään vielä ennen kausifinaalia, joka taatusti pudottaa purkat suusta asiaan vihkiytymättömiltä. Ekat Hubba Bubbat keräiltäneen jo ensi viikolla, sillä kuutosjaksossa nomen est omen: A Golden Crown.