Ei liene mikään uutinen, että pidän Biowaren Mass Effect -peleistä kuin hullu puurosta. Ensimmäinen Mass Effect esitteli poikkeuksellisen mielenkiintoisen ja pikkutarkasti suunnitellun scifi-maailman. Toinen pelisarjan pääkirjoittajista on Drew Karpyshyn, joka on valjastettu myös oheismateriaaliksi tarkoitetun kirjasarjan tekijäksi. Kuinka pelikirjoittaja suoriutuu pelikirjan kirjoittamisesta?

Mass Effect: Revelationin juoni ajoittuu parikymmentä vuotta ennen Mass Effect -tietokonepelin alkua. Päähenkilönä kirmaa nuori ja verevä komentaja David Anderson, tuleva SSV Normandyn kapteeni. Tarina alkaa hyökkäyksestä Liittouman salaiseen tutkimuslaitokseen. Mitä tutkimuslaitoksessa tehtiin ja miten hyökkäykseen liittyy nuori ja taitava tohtori Kahlee Sanders, joka sattumoisin oli hyökkäyksen aikaan muualla. Tähän haluaa vastauksen myös Galaktinen parlamentti, joka lähettää asiaa tutkimaan rajattomalla vallalla varustetun Spectre-agenttinsa Sarenin.

Revelationin vahvuus on tietenkin jo olemassa oleva ja pelien kautta tutuksi käynyt maailma. Pelisarjaan tutustumattomien kynnystä ymmärtää kirjasta jotakin on madallutettu alun pitkähköllä selittelyjaksolla, joka on ME-veteraanille luonnollisesti pitkästyttävää toistoa. Maailman esittelyn olisi kenties voinut tehdä myös toisin, pala palalta tietoa jaellen. Nyt alusta tulee väkisinkin mieleen historiankirja, josta on annettu kotiläksyksi luvut 22–25.

Alun selittelyjen jälkeen tarina alkaa nousta ilmaan omilla siivillään. Tavallaan prologina toimiva tutkimuslaitoksen vyörytys on kiihkeätä kerrontaa ja sujuvaa luettavaa. Itseäni tosin lievästi ärsytti Karpyshynin elokuvamainen kerrontatapa. Revelationissa kaikki käy kuin elokuvissa, toiminta on ajoitettu sekuntikellon tarkkuudella ja viime hetken pelastumiset ja paikoin tarjotut kuvakulmatkin ovat kuin suoraan Hollywoodin kesä-actionrymistelystä.

Valitettavasti myös osa hahmoista jää Hollywood-syvyyteen. Komentaja Anderson muuttuu todeksi ihan mallikkaasti, mutta epäilen hieman, miten tilanteessa olisi käynyt, jollei Andersoniin olisi tutustuttu Mass Effect ykkösessä. Kahlee Sandersin kanssa Karpyshynillä puolestaan on vaikeuksia. Sandersin pitäisi olla hahmo, jonka puolesta lukija välittää ja jännittää ja tuntee myötätuntoa. Ainakaan itselleni ei missään vaiheessa herännyt isompia tunteita häntä kohtaan – lopputuloksena keskiverto “blaah”-tunne.

Parhaiten Karpyshyn onnistuu Sarenin kanssa. Periaatteessa Sarenistakaan ei paljastu sellaisia piirteitä, jotka eivät jo pelimaailmassa olisi käyneet selväksi, mutta turiaanin laskelmoiva kylmäverisyys ja rationaalinen älykkyys sekoitettuna pakkomielteiseen vallan- ja kostonhaluun on sellainen yhdistelmä, jolla hahmoa ei pysty pilaamaan. Saren-luvut muuttuvatkin loppua kohden aina vain mielenkiintoisemmiksi, ja Andersonin puhdasotsaisuus alkaa jo tuntua hieman lapselliselta.

Totuuden nimessä Revelationia ei kannata edes alkaa lukemaan asenteella “nytpä aloitan kaikkien aikojen parhaan scifikirjan lukemisen”. Se on oheistuote, promootiotavara jolla on tarkoitus kiskoa loputkin rahat Mass Effect -fanien lompakoista. Kun tämän lähtökohdan on valmis hyväksymään ja heittää aivonsa viihdeasentoon, on luvassa ihan viihdyttävä muutaman illan lukupaketti.