Arthur C. Clarke: Childhood’s End

Arthur C. Clarke: Childhood’s End

Valtavat avaruusalukset lipuvat maailman suurimpien kaupunkien päälle; ensikontakti avaruusolentojen kanssa on tapahtunut. Muukalaiset vaikuttavat hyväntahtoisilta ja ohjaavat ihmiskunnan kulta-aikaan. Onko taustalla kuitenkin piilotettuja motiiveja ja onko tapahtunut kehitys pelkästään hyväksi?

Vuonna 1953 kirjoitettu Childhood’s End ei ole vanhentunut kovinkaan elegantisti. Scifi-romaania, jossa kommunikaatioteknologian saralla viimeisintä huutoa on huoneellinen telefakseja, on nykyaikana hieman hankala ottaa vakavasti. Toivoin pystyväni näkemään tarinan teknologian takana, mutta koomisesti vanhentuneiden kohtien bongailuksi lukemiseni taisi suureksi osaksi mennä.

Pääsyynä huomioni valumiseen pois tarinasta oli luonnollisestikin itse tarina. Lähtökohtaisesti idea on hyvä, salaperäiset muukalaiset ilmestyvät tyhjästä, eivät paljasta ulkomuotoaan tahi kerro agendaansa, vaan luovat hallitsevan läsnäolonsa äänettömänä kaupunkien yllä leijailevilla avaruusaluksilla. Tuleeko kenties mieleen jokin TV-sarja? Clarke itsekin viittaa jälkipuheessaan V-sarjaan, siihen ensimmäiseen (ja parempaan). Ihmiskunnan uudet yliherrat opastavat maltillisesti ihmiskunnan kukoistukseen, jossa kaikilla on työtä, rahaa ja vapaa-aikaa. Muunnos on liian helppo, suorastaan naivistinen tämän päivän maailmantilanteesta nähtynä. Ihmiskunta hylkää jumalansa, koska ymmärtää tieteitä paremmin kuin ennen. Toisaalta tieteitä ei oikein kukaan jaksa harrastaa, koska yliherrat ovat kieltäneet avaruuden valloittamisen. Taiteetkaan eivät Childhood’s Endin maailmassa ilahduta ihmisiä, koska kaikki tietävät, ettei kulttuuri koskaan yllä yliherrojen tasolle. Onko kyseessä siis kulta-aika lainkaan, ohjaa Clarke lukijaa kysymään. Kysymys olisi mielenkiintoinen ellei johdatus siihen olisi niin epäuskottava.

Tarinan alkuosa on kohtuullisen vahva. Avaruusolentojen haluttomuus paljastaa itsensä tai kertoa vierailunsa motiivista tuovat jännitettä ja salaperäisyyttä kirjaan. Yhteyshenkilönä avaruusolentojen ja ihmiskunnan välillä toimii YK:n pääsihteeri Rikki Stormgren, suomalainen muuten. Viittaukset Kalevalaan sekä yliherrojen intoon oppia kieltämme hivelevät kansallista itsetuntoa. Harmi vaan, että herra Stormgren on todellinen perusmalli täkäläisestä virkamiehestä: kuiva, tylsä, persoonaton, harmaa. Hupaisana yksityiskohtana herra pääsihteeri tosin kertaalleen lupaa, ”we Stormgrens always pay our debts”. Hello GRRM?

Juonen loikatessa eteenpäin viitisenkymmentä vuotta Rikki Stormgren vaihtuu enemmän tavallisiin tallaajiin, George Greggsoniin ja hänen vaimoonsa, jotka ovat vielä Stormgreniäkin tylsempiä tapauksia. Greggsonien juonikaaren laukaisee liikkeelle omituinen, okkultistinen tapahtuma. Avaruuden yliherrat tuntuvat olevan varsin kiinnostuneita höpötieteistä, ja eräs kirjan tärkeimmistä kohtauksista tapahtuu illanistujaisissa ouija-laudan äärellä. Myöhemmin Greggsonit muuttavat ”vapaan ajattelun siirtokuntaan”, jota luonnehditaan maapallon viimeiseksi turvasatamaksi tieteistä ja taiteista kiinnostuneille. Tarinan lähentyessä loppuaan todistetaan Greggsonien henkilökohtaista tragediaa, joka kehittyy epäuskottavan nopeasti. Kornilta tuntuu myös, että kyseisen tragedian jälkimainingit ratkaistaan 50-luvun patenttiratkaisulla – uraaniytimen halkaisulla.

Toinen jälkimmäisen puoliskon päähenkilöistä, Jan Rodricks, on marginaalisesti Greggsoneita mielenkiintoisempi tapaus ja pääsee myös todistamaan mielenkiintoisempia asioita. Astronomi Rodricks päättää uhmata ylipäällikköjä ja liftata salamatkustajana muukalaisten avaruusaluksessa heidän kotimaailmaansa. Tieteellisesti ollaan uskottavalla pohjalla – Clarke käyttää aikadilataatiota nokkelasti juonivälineenä; 80 vuoden edestakaisen matkan aikana Maapallolla juoni ehtii lähelle kliimaksiaan. Avaruusolentojen kotimaailma on suunnilleen yhtä jännittävä ja mielenkiintoinen kuin Kouvola. Kotiin palattuaan Rodricks pääsee todistamaan todellista loppuhuipennusta, jonkinlaista puolispirituaalista ylöstempausta, joka ei totisesti jätä jatko-osille sijaa. Kohtaus olisi vaikuttava, mikäli Clarke selittäisi sen tarkoituksen, tai antaisi edes jonkinlaista pseudoselitystä sille, miten huipennus toteutetaan.

Saan todennäköisesti klassisen scifin ystävien halveksunnan niskaani tällä arvostelulla. Childhood’s End alkaa mielenkiintoisesti, ja nautin siitä ainakin siihen saakka, kun Stormgren oli tarinassa mukana. Tämän jälkeen laskeudutaan heikosti perusteltuun utopiaan, jossa asioiden välinen syy-yhteys on liian yksinkertainen. Uskooko kukaan nykyään tosiaan, että ihmisluonne ”pysyy toimettomanakin tyytyväisenä, koska hänen kasvanut aivokapasiteettinsa antaa hänelle jatkuvasti pään sisäisiä haasteita”? Loppujen lopuksi se on tämä vanhentunut ajattelutapa, ei vanhentunut teknologia, joka vieroitti minut varsinkin tarinan lopussa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.