Tiedemies Dan Sylvestellä on enemmän vihamiehiä kuin liittolaisia. Tutkiessaan luonnonkatastrofissa tuhoutunutta Amarantin-rotua hän aiheuttaa muutoksen valtatasapainossa Resurgam-planeetalla. Toisaalla Ultra-faktion avaruusaluksen Nostalgia for Infinity miehistö haluaa saada Sylvesten käsiinsä pakottaakseen hänet saattamaan loppuun tehtävän, joka jäi kesken kymmeniä vuosia sitten. Sylveste kuitenkin löytää kaivauksissaan jotain sellaista, joka johtaa hänet jahtaamaan salaisuuksia, jotka aikoinaan tuhosivat amarantinit.

Alastair Reynoldsin romaani Revelation Space (2000) on ensimmäinen osa samaa nimeä kantavasta trilogiasta. Samaan maailmaan sijoittuvan romaanin Chasm Cityn sekä novellikokoelman Diamond Dogs, Turquoise Days olen lukenut ja arvostellut aiemmin tämän vuoden aikana.

Revelation Space on Alastair Reynoldsin ensimmäinen täyspitkä romaani. Kunnianhimon puutteesta tätä fysiikan tohtoria ja ESA:n sivutoimista tutkijaa ei voi ainakaan syyttää, heti uran alussa hän on päättänyt alkaa kirjoittamaan astronomisen eeppistä trilogiaa. En tiedä, oliko tämä tosin alun perin tarkoitus: Revelation Space melkein toimii itsenäisenä teoksenakin. Mutta vain melkein.

Muutamilta osin voisin suoraan leikata ja liimata tähän Chasm Cityn arvostelun. Reynoldsin henkilöhahmoissa on paljon lupausta, mutta ne jäävät tyhjiksi kuoriksi. Dan Sylvesten kaltaisessa itsetietoisessa porvarissa olisi potentiaalia klassiseksi hahmoksi. Myös Ultrien triumviraatti suorastaan huutaa mahdollisuuksia sisäiseen juonitteluun ja valtapeliin, ja duunarimentaliteetin omaava alusupseeri Ilia Volyova olisi täydellinen valinta sankariksi, johon lukijan olisi helppo samaistua. Kuitenkin kirjan lopussa lukija ymmärtää Sylvesten ja Volyovan mielenliikkeistä tasan yhtä paljon kuin alussakin. Kaikki persoonalliset jutut, syvennykset hahmojen henkilöhistoriaan tai edes osoitukset huumorintajusta jäävät puuttumaan. Reynoldsin hahmot ovat pelkästään eri kemiallisista yhdisteistä koostuvia orgaanisia toiminnallisia servitoreja, jotka ovat välttämätön paha kirjailijan luomalla kosmisella näyttämöllä.

Mutta millainen tuo kosminen näyttämö onkaan. Ei kulu sivun sivua, ettei kaltaiseni harrastelija-astronomi vaikuttuisi Reynoldsin kompetenssista astrofysiikan saralla. Parhaimmillaan (ja pahimmillaan) kirjailija on päästessään maalailemaan taivaankappaleiden ominaisuuksia, neutronitähtien gravitaatio-ominaisuuksista avaruusalusten lähestymisvektoreihin, LaGrange-pisteistä Schwarzschildin kehiin. Lopun paljastus ajassa värähtelevine kvarkkeineen meni minulta jo täysin yli, mutta luotetaan siihen, ettei Reynolds ihan täysin hatustaan kaikkea tuubaa ollut vetänyt, joten väitetään sitäkin vaikuttavaksi.

Scifi- ja fantasiagenreä pääosin lukevana olen tottunut tiiliskiviromaaneihin, eikä 560-sivuinen Revelation Space ole edes sieltä pisimmästä päästä. Silti se tuntuu pisimmältä kirjalta mitä olen ikinä lukenut. Tämä todistaa siitä, että tiivistämisen varaa olisi ollut runsaasti. Kuten Chasm Cityssä, tässäkin kuljetetaan useampaa henkilötarinaa rinnakkain kirjan edetessä. Merkittävin ero on siinä, että tarinat yhtyvät jo kirjan puolen välin tienoilla yhdeksi juoneksi. Juuri puolen välin tienoilla olisi ollut saksilla eniten töitä, tai sitten Reynolds olisi voinut käyttää alussa satakunta sivua hahmokehitykseen loputtomalta tuntuvan Resurgam-matkan tai aseupseeri Ana Khourin koulutuskuvauksen sijaan.

Vasta viimeisessä neljänneksessä aletaan päästä vauhtiin, tosin jälleen kaikki tuntuu kestävän tarpeettoman kauan. Loppujen lopuksi Reynolds onnistuu varsin hyvin sitomaan aloittamansa langat yhteen ja lopetus antaa toivoa jatko-osille. Ottaen huomioon tason nousun Revelation Spacesta Chasm Cityyn, jatko vaikuttaa lupaavalta. Vielä jos joku ilmoittaisi professori Reynodsin vaikka Joe Abercrombien ”Kuinka puhaltaa henkeä hahmoihini”-kurssille, niin tässä arvosteltaisiin Scifi-genren hypertimanttia. Nyt valitettavasti päällimmäiseksi tunteeksi jää puutunut olo ja tunne, että sama olisi voitu kertoa puolessakin sivumäärässä.