Volter Kilpi: Alastalon salissa

Monty Pythonin sanoin: Ja sitten jotain aivan muuta. Tässä blogissa olen arvostellut tähän mennessä yksinomaan scifi- ja fantasiakirjallisuutta, mutta mikäpä olisi mies, joka itseään lukijaksi kutsuu, ellei hän ole suomalaisen kirjallisuuden suurklassikkoa läpi kahlannut? Sisäpiirin vitsistä ja tyhmänrohkeasta ajatuksesta alkanut lukuprojekti ei osoittautunut lainkaan niin ylivoimaiseksi kuin etukäteen oli pelätty. Viime aikoina monet moninaiset kahvipöytäkeskustelut ovat pyörineet Langholman Eframin, Mattsonin Hermanin ja Pihlmanin Petterin tekemisten ja ajattelemisten ympärillä.

Vuonna 1933 julkaistu, Volter Kilven kirjoittama Alastalon salissa ei ole ihan jokaisen heiniä. Tarjolla on yli 800 sivua tajunnanvirtakerrontaa ja juoni, jossa ei paljoa dramaattisia tapahdu – kuusi tuntia kustavilaisten kapteenismiesten kokoontumista yhdessä huoneessa, Alastalon salissa, parkkilaivan rakentamista tuumittaessa. Mutta jos lukija osaa asennoitua kirjaan oikein, ikäänkuin tutkielmana ihmisluonteesta, suomalaisesta kulttuurista ja tietynlaisista miehen arkkityypeistä, ja mikäli aivot kestävät loputtoman pitkät samaa asiaa kiertävät päänsisäiset monologit, on luvassa paikoin hervottoman hauska ja taatusti unohtumaton lukukokemus.

Alastalon salissa on ehdottomasti parhaimmillaan hahmotutkielmana. Kilpi osaa antaa päähenkilöilleen oman äänen: on hidas ja harkitsevainen Härkäniemen isäntä, jonka piipun valinta salin hyllyltä kestää 80 sivun verran. Piippuluku on näennäisestä jahkailustaan huolimatta eräs kirjan parhaita osia: tuumiessaan piippujen eroja Härkäniemi muistelee yhteistä historiaansa Alastalon isännän, Hermannin kanssa. On äkkipikainen, viekas ja vähän pikkusieluinen Pukkilan Petter, jota sieppaa kovasti syvältä se, että ei ole ihan yhtä mahtava kuin aikaansaapa Alastalo, saatika sitten pitäjän isoherra, harkitsevainen Langholma. Myös sivuhenkilöt ovat mehukkaita: saita Krooklan Mikkel, hidas Karjamaan Eenokki ja lautamies Lahdenperä. Entä mikä rooli näytelmässä on nuorella ja komealla Jannella, johon Alastalon Siviä-tytär on iskenyt silmänsä?

Kaikkea kylän isäntien toimintaa ohjailee tiukka tietoisuus sosiaalisesta asemasta. Langholma saatellaan pokkausten kera istumaan keskelle salia keinutuoliin, kun vähäisemmät isännät saavat istua salin seinustalla. Kun totilaseja tuodaan pöytään, sitä mennään ottamaan aseman mukaisessa järjestyksessä. Tiukka miesten välinen sosiaalinen järjestys, lähes laumamainen arvoasteikko aiheuttaa monia hupaisia hetkiä, etenkin Pukkilan isännän ajatuksissa. Kilpi on onnistunut muokkaamaan sanoiksi jotain perisuomalaisen jäykkää ja jäyhää, kun Pukkila naapurikateudessaan suunnittelee joskus rakentavansa Alastalon salia vähän suuremman salin itselleen, jonka nahkasohvan jaloissakin olisi yksi kynsi enemmän kuin Alastalolla. Kovasti korpeaa Pukkilan isäntää myös muiden Langholmalle nöyristely, kunnes huomaa itsekin pokkailleensa ja nöyristelleen muiden lailla, mikä aiheuttaa entistä enemmän katkeraa mieliharmia. Esimerkkejä samanlaisesta tilannekomiikasta on kirjassa runsaasti, ja harvemmin olen kirjaa lukiessani hekotellut yhtä usein kuin Pukkilan ajatuskierteitä purkaessani.

Kielellisesti Alastalon salissa on huikea vuoristorata. Kilven vanhahtava kieli tajunnan nyrjäyttävine murresanoineen on paikoin kieltämättä puuduttavaa, mutta seassa on mainioita sanontoja, joita loihemalla saa varmasti suut loksahtamaan vieraassa seurassa. Tämä korostuu varsinkin Härkäniemen osioissa, hidas mies ehtii juoksuttaa ajatuksen raviaan niin monelta kantilta ja usealla eri tavalla ilmaisten, että tajunnanvirta on paikoin lähes hypnotisoivaa. Kilven sanavarasto jaksaa hämmästyttää, kirjailijalla tuntuu olevan joka sanalle satoja synonyymejä takataskussaan. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvat saavat kirjasta irti. Paikoin lauseet ovat sellaista kiemurtelevaa ilotulitusta, etten minäkään saanut niistä ajatusta kiinni.

Kilven kerronta mahdollistaa myös mielenkiintoisten takaumien kertomisen: eräs niistä on kirjan muusta tyylistä poikkeavan suoraviivaisesti kerrottu fregatti Albatrossin tarina. Tässä luvussa Kilpi osoittaa taitavansa myös perinteisemmän tarinankerronnan säilyttäen kuitenkin koko kirjaa leimaavan lämminhenkisen huumorinsa.

Lopussa tarina huipentuu, kun aletaan kirjoittamaan nimiä ja parkkilaivan osuuksia alas paperille. Koko kirjan ajan rakenneltu konfliktikin saadaan aikaiseksi, ja sivulauseista voidaan yhdistellä myös ääneen sanomattomia asioita eräiden hahmojen menneisyydestä.

Riippuu hyvin paljon lukijasta itsestään, kuinka paljon Alastalon salia arvostaa. Minä yllätyin suuresti, ja ihan oikeasti pidän sitä erinomaisena kirjana, ilman tarvetta kuulostaa elitistiseltä. Se vaatii lukijaltaan jonkin verran sitkeyttä, oikeata asennetta tarinaan ja osaamista arvostaa perisuomalaisten miesten luonteenpiirteistä ammentavaa huumoria. Se laittaa meidät nauramaan itsellemme, sillä jokainen meistä tuntee tosielämän pukkiloita, alastaloja ja krooklia. Se on parhaimmillaan vertaislukijaryhmän kanssa, jotta muita kahvipöydässä olijoita voi hämmästyttää hekottelemalla asioille, jotka heidän mielestään kuulostavat aivan omituisilta. Pieni kirityskään ei ole pahaksi, ilman sitä tuskin olisin saanut luku-urakkaa vähän reilussa kuukaudessa suoritetuksi.

Alastalon salia kannattaa mielestäni kokeilla, sillä on kolmenlaisia ihmisiä: niitä, jotka kirjan ovat lukeneet; niitä, jotka ovat jättäneet sen kesken ja niitä, jotka eivät ole vielä uskaltaneet kokeilla.

Ja se ensimmäinen ryhmä voi tietysti ylpeänä kylän raitilla tallustella asiaankuuluva vaatetus hartiahenkareillaan (www.merineule.fi):

kilpi-paita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *